Muistan kansakoulun ensimmäisen luokan joulujuhlasta sen, kun Katjalla taas kerran tuli pissat housuun. Muut lapset etupenkeillä huusivat pisssss-pisssss ja vanhemmat nauroivat, paitsi Katjan vanhemmat, jotka eivät olleet edes vaivautuneet paikalle. Lavalla seisoi avuttoman näköinen 7-vuotias tyttö, jolla kyyneleet valuivat pitkin poskia.
Joululahjoja hän ei saanut sinäkään Jouluna, koska perheessä ei varsinaisesti edes vietetty Joulua. Paljon myöhemmin Katja kertoi, että hän oli joka vuosi kuitenkin kirjoittanut Joulupukille ja aina toivonut samaa lahjaa: oikeaa Joulua.
Hänen isänsä oli sodan käynyt julma mies, jolle kivi oli pehmein asia maailmassa ja hänen äitinsä alkoholisoitunut reppana, joka etsi menetettyä elämäänsä navetan nurkassa olevasta perunaviinatonkasta. Kenelläkään ei ollut huomiota Katjalle, ei edes Jouluna.
Pidättelyongelmansa ei ollut hänen syynsä, vaan taisi johtua pikemminkin lämpimien vaatteiden puutteesta. Hänen nuhjuinen mitään sanomaton olemuksensa oli nujerretun pienen tytön, josta kukaan ei oikeasti välittänyt. Hän ei koskaan saanut merkkivaatteita, vaan piti vuosia sitten kotoaan pois muuttaneen siskonsa vanhoja rääsyjä. Kun muut tytöt keväällä saivat uudet pyörät, hän sai siskon yli kymmenen vuotta vanhan korjatun mankelin. Pojista hän ei edes haaveillut, koska kukapa olisi kiinnostunut nuhjuisesta ja ujosta harmaavarpusesta.
Itse asiassa jo silloin pinnan alla oli aika sympaattinen ja terävä tyttö, joka kuitenkin oli koko kouluajan riidoissa kaikkien opettajien kanssa ja äärimmäisen hankala auktoriteeteille. Kukapa lukiopohjalta sijaisen sijaisen sijaiseksi palkattu opettajanalku pitäisi nokkelasuisesta ja huolittelemattomasta syrjäkylän rääsyläisestä, joka on opettajaa terävämpi.
Seuraava Jouluun liittyvä muisto on pikkujoulut yläasteen loppupuolelle. Olimme jossain isolla huvilalla suurella porukalla bilettämässä. Taustalla pauhasi Daddy Cool ja porukka jorasi, mutta Katja veti kaksin käsin kaljaa. Alkuillasta kukaan ei tehnyt tuttavuutta sen vuoksi, että hän oli se mikä oli. Loppuillasta kukaan ei ollut kiinnostunut saunaan simahtaneesta tytöstä. Teini-iän Joulut olivat yksinäisiä, Katjan nöyryytetty mieli ja huono itsetunto ei mennyt kenenkään lähelle, eikä päästänyt ketään lähelle. Normaalit nuoruuden ilot seikkailuineen oli vain unelma paremmasta illalla ennen nukahtamista omiin kyyneliin.
Jollain kumman tavalla, hän selvisi kuitenkin lukiosta kunnialla ja ymmärsi lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Vuosien varrella oli mennyt sekä isä että äiti ja ainoaa paljon vanhempaa sisartaan hän tuskin edes tunsi. Katja oli yksin.
Vuosia myöhemmin olin tekemässä jouluostoksia, kun Espalla tuli vastaani hyvin kaunis ja huoliteltu nainen, joka sanoi ”Hei, onpa pitkä aika kun on nähty”. Harmaasta varpusesta oli kuoriutunut kahdessa korkeakoulussa opiskeluissaan hyvin menestyvä kaunis nuori nainen. Menimme kahville ja juttelimme tietenkin myös joulunvietosta. Katja kertoi, ettei hänellä ollut sen suurempia suunnitelmia, kuin lukea kämpillä tentteihin. Mistäpä Joulu olisikaan merkinnyt hänelle mitään arjesta poikkeavaa. Itse olin tuolloin jo naimisissa ja kerroin kuinka meidän pikkupoika odottaa jo joulupukkia. Huomasin heti, että nyt puhuin läpiä päähäni: Katjalle nousi kyyneleet silmiin ja hänelle tuli yhtäkkiä kova kiire jatkaa matkaa.
Sitten kuluikin vuosikausia. Kuulin, että Katja oli mennyt naimisiin, hänen miehensä oli hyvin koulutettu ja arvostettu henkilö. Katja itse oli myös menestynyt hyvin elämässään. Heillä oli kaksi lasta ja asunto Etelä-Espoossa. Täydellinen idylli.
Eräänä perjantaiyönä palatessani asiakkaan pikkujouluista törmäsin sitten pitkästä aikaa kaupungilla Katjaan. Hän oli keski-ikää lähentyvä edelleen tyylikäs ja huoliteltu rouva. Eletty elämä kuvastui kasvoista kuitenkin hieman normaalia enemmän ja hän oli aika humalassa, mutta menimme kuitenkin paukuille. Ensimmäisen drinkin aikana sain esityksen espoolaisesta perheidyllistä. Toisen paukun aikana sain ylpeän-katkeran kuvauksen siitä, miten hän oli näyttänyt tolloille lapsuudenajan ihmisille ja koko maailmalle. Kolmannen drinkin kuluessa sitten pääsimme ytimeen: hän pelkäsi taas joulunaikaa, viime jouluaattoilta oli vietetty lasten kanssa evakossa naapurissa. Mies oli kuulemma narsistinen ja vaikka ottikin harvoin alkoholia, hän oli humalassa hyvin väkivaltainen. Omia omaisia keihin tukeutua ei ollut (siskokin oli kuollut) ja miehen vanhemmat eivät uskoneet pojastaan mitään pahaa.
Silloin ajattelin, että voiko kaikki tämä tapahtua yhdelle ihmiselle. Tuleeko hänelle koskaan kunnon Joulua? Mutta tässä ei ollut vielä kaikki.
Muutama vuosi sitten kotiseudulla käydessäni kuulin ilkeämielisen huhun, että Katjakin sitten oli eronnut ja menee kuulemma muutenkin huonosti. Oli taas kerran joulunalusaikaa ja kun palasin kotiin, päätin etsiä Katjan käsiini. Löytäminen olikin helppoa, mutta tapaamisen sopiminen ei, tapasimme vasta välipäivinä. Tapasin valtavasti vanhentuneen ja lapsuuden malliin epävarman Katjan. Liitto oli mennyt rikki, mies sukulaisineen hommannut lapset itselleen ja tapaamiskiellon Katjalle. Katja oli ollut pahassa alkoholi- ja lääkekierteessä. Nyt hän oli ollut katkolla ja oli kuivilla. Hän kertoi niin surullisen tarinan täysin yksinäisen ihmisen Joulusta, että en meinannut kyetä edes kuuntelemaan.
Siitä, miten aattoaamulla heräämisestä saakka salaa mielessään odottaa, että Joulun ihme tapahtuisi, että saisi olla läheistensä kanssa. Voisi saada ja antaa rakkautta. Joka kerta kun istuu tuoliin ikkunan viereen ja katsoo pihaan niin odottaa, että nyt asiat varmaan ovat muuttuneet ja lapset juoksevat pihaa pitkin kohti äidin ovea. Eteisessä kaksi paketti odottaa, että jos kuitenkin tapahtuisi se Joulun ihme… mutta eihän se sitten tapahtunut. Ei edes yhtään korttia ja ainoa puhelu oli tullut häntä hoitaneelta päihdeterapeutilta.
Tapasin Katjan kerran ja soittelimme pari kertaa tuon jälkeen. Minua hävettää, miten itsekin kaiken maailman teennäisessä kiireessä unohtaa lähimmäisensä. Kuukausi sitten asia muistui taas mieleen ja päätin käydä tervehtimässä Katjaa. Vanha numero ei pelannut ja mitään uusia yhteystietoja ei löytynyt. Kotiseudun paikallisten tietotoimistojen kautta sain tietää, että Katja oli kuollut aikaisemmin tänä syksynä. Syynä alkoholi ja lääkkeet. Kukaan ei tiedä tapahtuiko se tahallaan vain vahingossa. Katjan ei enää seuraavana Jouluna tarvinnut toivoa sitä oikeaa Joulua, eikä odottaa Joulun ihmettä.
Joulu on ilon ja riemun juhla, en halua pilata sitä tällä kertomuksella. Haluan kuitenkin muistuttaa, että monille ihmisille Joulu on painajainen ja jouluaatto vuoden kauhein päivä – pisin ja yksinäisin. Iloa ja riemua ei ole olemassa, jos ei ole ketään kenen kanssa sen voisi jakaa. Ja elämä ei aina ole pelkästään omissa käsissämme.
Muistakaamme yksinäisiä ihmisiä ympärillämme, me voimme oikeasti hyvin pienillä asioilla tehdä yksinäisille ihmisille hyvin suuren Jouluteon! Ja kaikki me, joilla on lähimmäisiä, muistakaamme näyttää rakkautemme heille.
Hyvää ja rauhallista Joulua!
PS. Tarina ei valitettavasti ole fiktiivinen, mutta sen verran sovellettu, ettei kukaan tunnista henkilöitä.
