Kyllä on maailma kummaksi mennyt

Lapsena hihittelin hölmöläistarinoille, joissa peitto pidennettiin toisesta päästä leikkaamalla ja toiseen neulomalla tai pirttiä valaistiin kantamalla säkillä auringon valoa sisään. Ne olivat melkein uskottavia ja totisia tarinoita tämän hetken poliittiseen (talous)keskusteluun verrattuna. 

Suomen valtion tulot ovat pyöreästi 40 miljardia vuodessa, kun taas menot ovat 50 miljardia. Tästäkin johtuen Suomen valtion velka on 75 miljardia ja se on ennustettu kasvavan noin 8 miljardia vuodessa. Jotta valtio kykenisi maksamaan velkaansa, sen pitää jonakin päivänä tienata enemmän kuin kuluttaa, eikö niin?

Valtion tienaamista on verot. Että valtio saisi kurottua umpeen melkein kymmenen miljardin tulovajeen ilman menoleikkauksia, pitäisi esimerkiksi ansiotulon verotulo kasvaa 35%. Eli se tarkoittaisi käytännössä keskituloisen verotuksen kaksinkertaistumista. Miljardinkin tienaaminen rokottaisi keskituloisen kukkaroa monta sataa euroa vuodessa. Käsi pystyyn he, ketkä ovat valmiita sponsoroimaan 10 miljardin gäppiä pelkästään verojen korotuksella? Jokainen ymmärtänee, että yksistään verojen korottaminen ei ole minkäänlainen vaihtoehto velanmaksukyvyn saavuttamiseksi.

Todellisuudessa maksamme veroja vielä enemmän, kun ansiotulon veron lisäksi maksamme arvonlisäveroa, autoveroa, polttoaineveroa, alkoholiveroa, makeisveroa, ympäristöveroa jne. veroja, joista veroista suuri osa maksetaan jo kertaalleen verotetulla nettotulolla. Tämän vuoksi meidän todellinen tuloveroaste lieneekin 70% luokkaa.

Haluaako joku maksaa vielä enemmän siitä, että sponsoroi huonosti hoidetun talouden epärealistista elvytystä? Jos enemmän töitä tekemällä jää vähemmän käteen, niin mikä silloin motivoi yrittämään enemmän? Mikä ylipäänsä motivoi meitä maksamaan veroillamme vielä enemmän ja useamman muun suomalaisen hyvinvointia?

Ja miksi ihmeessä me keskustelemme ainoastaan verojen lisäämisestä tai vähentämisestä, kun niillä ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden haasteita? Miksi?

Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta. Me tuskailemme, millä tavalla pitäisi uudelleen jakaa liian pieni kakku, kun pitäisi miettiä miten leivomme isomman kakun.

Poliitikkojen keskustelussa kamppailu vallasta on muodostunut tärkeämmäksi kuin valtion talouden hoitaminen tosiasioiden perusteella. Näppärä poliittinen pyrkyryysretoriikka ohjaa sisältöjä enemmän, kuin johdonmukainen yritys saada todella jotakin aikaiseksi selvällä suomen kielellä. Katso kun välähti, sanoi kuuro sokealla ja kuuntele kun räjähti vastasi sokea kuurolle.

Äänestäjillä taas saavutetuista eduista kiinnipitäminen ja pohjaton kateus ohjaavat kaikkea keskustelua. Vai mitä muuta se on, jos väittää että verojen korotus, eli se että itse kovalla työllä ansaitsemastani rahasta viedään vielä enemmän yhteiseen pottiin, on ihan ok ja oikein hyvä suunta? Prkl, se rokottaa silloin muitakin ja omat etuudet säilyvät. Ja jos se rokottaisi tuota naapuria, jolla on hienompi auto vielä enemmän, niin aina vain parempi.

Hyvä esimerkki tästä kaunaisesta keskustelusta on tuloerokeskustelu. Siinä äänessä ovat ihmiset, joiden mielestä köyhyys on sitä, että puuttuu jotakin mitä muilla on, ja joilla ei omakohtaisesti ole mitään käsitystä oikeasta köyhyydestä. Puhutaan ihmisistä, jotka kärsivät puutetta sellaisista asioista, joita ei vielä aikaisemmin oltu edes keksitty. Esimerkiksi sairaanhoidossa jonotetaan vihaisina sellaisia palveluita, joita ei 80-luvulla ollut vielä olemassakaan.

Tuloerokeskustelu ei enää palvele niitä, jotka  todella kärsivät köyhyydestä, vaan siitä on tullut populistinen muoti-ilmiö. Elämän raadollisuutta kohtaamaan pystymättömät sosiaalisirkustelijat ja kantakaupunkilaiset kukkahattuhattutädit yrittävät näyttää fiksummilta kuin ovatkaan osoittamalla höpsöä huolta tuloerojen kasvusta. Omat teot ovat vaan kovin vähäisiä.

Muutenkin poliittinen keskustelu on täynnä näitä myötämuoti aiheita, joista on kiva meuhkata, kun omilla kannanotoilla saa huomiota ja samalla pystyy positioimaan itseään paremmaksi ihmiseksi kuin oikeasti onkaan -  niin kuin aikoinaan Koijärvi, liito-oravat jne. Tuloeroista huolestuminen on nyt muotia, jos haluaa sanoa jotain fiksua ja samalla alleviivata omaa moraalista ylemmyydentuntoaan. Varsinkin jos tietää, ettei itse tule koskaan tekemään mitään niin merkittävää, että sillä voisi rikastua.

Evankelis-luterilainen ekumenia, jossa saa tehdä viikot syntiä kunhan menee sunnuntaina kirkkoon saamaan ne anteeksi, on saanut modernimman ilmentymän. Kaikkea pahaa ja väärää saa tehdä, jos vain ulospäin pystyy näyttämään hyvältä ja esimerkilliseltä. Teoilla ei ole merkitystä, vain puheet ratkaisevat. Tulevaisuudesta ei ole vastuuta, eletään tässä hetkessä ja nyt.   

Meistä on tullut vastuita pakoilevia elämän eunukkeja, jotka tekevät kaikkensa säilyttääkseen hyvän omantunnon tinkimättä mistään. Me ajamme maasturilla, joka toimii maissilla, nikotiini inhalaattoria imeskellen lounaalle, jolla syömme leipää, jossa ei ole gluteenia, jonka päälle panemme voita, jossa ei ole rasvaa ja huuhdomme sen alas maidolla, jossa ei ole laktoosia tai oluella, jossa ei ole alkoholia. Jälkiruoaksi otamme kahvin, jossa ei ole kofeiinia ja leivoksen, jossa ei ole sokeria. Lounaan jälkeen matkalla sosiaalipedagogiseen hevostoimintaterapiaan poikkeamme postista hakemaan ostos-tv:stä tilatun laitteen, joka laihduttaa ilman liikuntaa. Ei ihme, että seuraavaksi pitää hakea apteekista pillereitä, että pelit toimisi.

Tulee mieleen Häjyt elokuvan vanhan isännän sanat, kun hän kesäiltana, saunan portailla höyryävänä naukkaili pontikkaa ja filosofoi: ”Kyllä on maailma kummaksi mennyt, kun nuoret flikat juo viinaa ja raavahat miehet syö salaattia”. Niinpä.

Oma koti kullan KALLIS...

...sanan varsinaisessa merkityksessä.

Omistusasumisesta on muodostunut ainoa varma ja riskitön keino tavalliselle palkansaajalle vaurastua, kun sen pitäisi olla vain yksi keino perustarpeiden tyydyttämiseen. Pitkään jatkunut hintojen nousu ja siihen liittyvät menestystarinat ovat motivoineet tavallisia työssäkäyviä keskiluokkaisia ihmisiä ottamaan järjettömiä riskejä pakon edessä - mutta myös rikastumisen toivossa.

Asuntomarkkinoista on muodostunut rahvaan pörssi, jossa sijoitellaan, spekuloidaan, keinotellaan ja jobataan. Pörssi, jossa pelataan kovin panoksin: ihmisten kodeilla. Samaan aikaan, kun valtava määrä ihmisiä meinaa kaatua velkataakkansa alle. Täysin hallitsemattoman ja suunnittelemattoman asuntopolitiikan seurauksena meidän asuntojen hintataso on noussut olosuhteisiin nähden järjettömäksi.

Asunnon hankinnasta on tullut varsinkin ensiasuntoa hankkiville painajainen ja "oman pysyvän kodin perusoikeus” alkaa olla yhä useammille vain unelma ilman isin perintörahoja. Vasemmistopuolueet jaksaa huutaa ja meuhkata tuloerojen kasvusta, mutta kukaan keski-ikäinen jo asuntokaupassa hillonsa tehnyt poliitikko ei puhu mitään menoerojen kasvusta. 

25 vuotta sitten vastavalmistuneiden opiskelijoiden perheen oli vielä mahdollista ostaa yksiötä suurempi ensiasunto pk-seudulta ilman ulkopuolista apua, tänä päivänä se on unennäköä ilman valtavaa taloudellista riskinotto. Eikä kyse ole tuloeroista, vaan menoeroista.

Ongelman syistä liikkuu paljon spekulaatioita, joista monet leimataan auktoriteettien toimesta urbaaneiksi legendoiksi, kuten esimerkiksi:

• kaupunkien täysin hukassa oleva kaavoituspolitiikka, jonka seurauksena uusia asuntoja rakennetaan aivan liian vähän (Helsinki 2010: tavoite 5000, toteutunut 2261)
• pankkien mahdollisuus rällästää luottomarkkinoilla ilman mitään vastuuta (tai riskiä) lopputuloksesta tarjoten erittäin riskipitoisia luottoja.
• luoton ottajien riskien huono hallinta: korkotason muutoksia ei huomioida tarpeeksi ja ikääntyvien asuntojen korjausrakentamisen tarve sekä voimakkaasti kasvavan energian hinnan vaikutus kokonaiskustannuksiin unohdetaan käytännössä kokonaan (vaikka vaikutus tulee olemaan suurempi, kuin että korot nousisivat yli 6%:n).
• Suomi on Euroopan kärjessä tuetussa vuokra-asumisessa. Asuntotukijärjestelmä sponsoroi asuntojobbareita, joka nostaa erityisesti pienten asuntojen vuokria ja sitä kautta asuntojen hintoja kautta linjan.
• vastuuttomalla poliittisella viestinnällä pidetään yllä illuusiota epärealistisesta tulevaisuudesta, joka visio kannustaa ihmisiä ottamaan järjettömiä riskejä.

Tässä muutamassa esimerkissäkin on paljon alueita ja asioita, joihin olisi kohtuullisen helppoa vaikuttaa esimerkiksi lainsäädännöllisesti, mutta jostakin syystä tämä asia ei ole poliittisesti tärkeä tai seksikäs. Me olemme hirvittävän huolissamme Euroopan lisääntyvästä köyhyydestä, jossa yli puolet perheiden toimeentulosta mene ruokaan. Sen sijaan näin vaalien allakaan kukaan ei ole huolissaan suomalaisista perheistä joiden toimeentulosta menee 30-50% asumiseen. Ilta-Sanomien 1.3.2011 kyselyssä 63% vastaajista ilmoitti, että heille jää käteen asumiskulun jälkeen alle 670€ kuukaudessa.

On kansantaloudellinen katastrofi, että ihmisten kaikki raha menee asumiseen, eikä työpaikkoja ja vaurautta synnyttävään kulutukseen. Asuntosäästäminen ja vuokrat kun hyödyttävät ansaintamielessä ainoastaan rakennusliikkeitä, asuntokauppiaita ja pankkeja. Jos kasvava osa kulutusmenoista menee vain asumisen maksamiseen, se tarkoittaa että muuhun kulutukseen menevän rahan osuus pienenee. Tällä on suora ja merkittävä vaikutus työllisyyteen, joka on kaiken hyvinvointimme perusta!

Esimerkiksi koko ajan pienentyvän vientiteollisuuden tuoton kompensaatioksi tarvitaan uudenlaista yrittäjyyttä, joka perustuu enemmän uudenlaiseen palvelutuotantoon, jonka taas on vaikeaa saada tuulta purjeisiinsa, jos kasvava ostovoima valuu vain kallistuneisiin asumiskustannuksiin. Viimeisen 25 vuoden aikana suomalaisten kulutusmenot ovat kasvaneet lähes 40%, silti me käytämme suhteessa paljon vähemmän rahaa esimerkiksi ruokaan ja vaatteisiin. Sen sijaan asumiseen käytämme lähes kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 1985.

Asumisen korkea hinta ja siihen liittyvät riskit on vakava asia, jonka vaikutukset koskettavat valtaosaa pääkaupunkiseudulla asuvista ihmisistä. On aivan uskomatonta, että näin vaalien alla tämä asia ei ole yhdenkään merkittävän puolueen tai poliitikon vaaliohjelmassa. Media ei juurikaan revittele aiheella ja jos Taloussanomat erehtyy tekemään jutun aiheesta, niin keskustelupalstoilla se lytätään luusereiden marinaksi. Miksi?