Kadonnut kansa?

Me olimme ahkera, rehellinen ja luotettava kansa. Pärjäsimme hyvin talvisodassa, vaikka emme ihan voittaneetkaan. Aikansa paavonurmet juoksivat ja hiihtivät meidät maailmankartalle. Teimme 70-luvulla paljon työtä liennytyksen eteen. Olimme kansaamme suuremmassa roolissa yhtenäisen Euroopan rakentamisessa. Jokainen kantoi vastuunsa. Kaveria ei jätetty – ei edes kaverin kaveria. Patruunat pitivät huolta työntekijöistään ja duunarit yrittivät parhaansa. Maanviljelijät hoitivat tilojaan toimeentuloa suuremmalla rakkaudella. Ja perheitään siinä ohessa. Vanhuksia ei työnnetty vaivaiskoteihin, vaan he istuivat keppiinsä nojaten pihaportailla ja kertoivat elämänviisauksiaan lapsenlapsilleen. Maailman johtavat mediat kävivät tekemässä juttuja talkoohengestä. Kirkonkylät ja kyläkoulut nousivat pitkien työpäivien aherruksella. Kyläläiset joivat ilta-auringon laskiessa hymy kasvoilla pullakahvit uskoen parempaan huomiseen. Kaikilla oli usko siihen, että ilta on aamua viisaampi. Että huominen on tätä päivää parempi. Uskoimme ahkeruuteen ja yrittämiseen. Rehellisyys oli arvoista arvokkain. Jos johonkin voi silloin luottaa, niin suomalaisiin. Sotavelatkin maksettiin viimeistä penniä myöten. Luotettavuus oli meidän tavaramerkki. Ja hyvä sellainen olikin, sillä me olimme maailman kärjessä kansainvälisessä kilpailussa. Emme todellakaan innovaatioilla tai kaupallisella osaamisella. Me vaan kerta kaikkiaan olimme monessa asiassa pienen mutta pippurisen porukan asenteen vuoksi paljon resurssejamme suuremmassa roolissa. Meitä arvostettiin sen vuoksi. Sillä mentaliteetilla rakennetun yhteiskunnan vuoksi meidät rankattiin monissa asioissa maailman kärkeen. Mihin meidän asenne on kadonnut? Miksi emme enää luota vahvuuksiimme, vaan yritämme olla jotain muuta, kuin mitä todellisuudessa olemme? Jos teemme uuden teknisen innovaation, niin aasialaiset kopioivat sen viikossa. Mutta suomalaista asennetta ja luotettavuutta he eivät voi kopioida ikinä. Se olisi se ehkä ainoa kilpailuetumme. Miksi emme usko siihen?

Miten moraalin on käynyt?

Törmäsin aamulla amerikkalaisen toimittajan Chris Hedgesin kirjoitukseen, jossa hän kuvasi: "We now live in a nation where doctors destroy health, lawyers destroy justice, universities destroy knowledge, governments destroy freedom, the press destroys information, religion destroys morals, and our banks destroy the economy." Kirjoitus pysäytti ja pisti miettimään. Tehkääpä pieni ajatusleikki: löytyykö noihin kohtiin jotakin evidenssiä lähiajoilta esimerkiksi mediasta? Mediathan ovat täynnä otsikoida noiden asioiden ilmentymistä! Me ihmiset olemme ainoita eläimiä, jotka eivät kykene pelkästään elämään hetkessä ja nauttimaan siitä. Hetkessä elämisen janan toisessa päässä on ”mikään ei riitä” –maailma ja siihen suuntaan me olemme sokeina kulkemassa. Matkalla sinne tarkoitus pyhittää keinot ja moraalista on tullut vain yksi sana muiden joukossa. Lupauksista on tullut small talk’a, jolla ei ole muuta merkitystä, kuin olla kohtelias. Pari esimerkkinä: 2009 Pfizer sai 1,6 Mrd tuomion petoksesta, kun se mainosti laittomasti lääkkeitä tarkoituksenaan pettää tai johtaa harhaan ostajia. Tänä kesänä (2012) GlaxoSmithKline tuomittiin maksamaan 2,4 miljardin euron sakot markkinoituaan lääkkeitä tarkoituksiin, joihin niitä ei oltu kehitetty tai hyväksytty, mm. pelkästään aikuisille tarkoitettuja lääkkeitä lapsille. Ovatko näiden yritykset ja niiden johtajat ylpeitä saavutuksistaan? Hävettääkö? Veikkaan, että ei. Mitä hienoa on huippujohtajassa, joka on ilkeä ja epäoikeudenmukainen ihmisilleen? Mitä hienoa on papissa, joka saarnaa sakastissa yhtä ja tekee riparin takahuoneessa toista? Mitä hienoa on pankinjohtajassa, joka huijaa saadakseen enemmän bonuksia nuoren perheen ottamaan liian ison lainan? Pohjois-Carolinan yliopistossa tehty tuore (2012) tutkimus osoittaa, että jos ihmiset eivät käytä myötätuntoa silloin kuin sitä tarvitaan, heidän moraalinsa heikkenee. Tämä taitaa selittää paljon. Kun, myötätunnon ja oikeudenmukaisuuden sijaan käyttäytymistä on ohjannut ”mikään ei riitä” -maailman mittarit ja arvot, meistä on tullut moraalittomia ja itsekkäitä. Häikäilemättömyydestä on tullut menestyksen synonyymi ja myötätunnosta vastaavasti heikkouden. Ja iltapäivälehdistä saamme joka päivä lukea, miten on käynyt moraalin.

Sosiaalisen median voima

Tänä päivänä ja nykyisessä maailmassa yksi yritysjohdon suurimpia virheitä on pitää olemassa olevia suhteita itsestäänselvyytenä: asiakassuhteita, kumppanisuhteita, työsuhteita jne. Totuus on kuitenkin, että joka hetki ja joka puolella kaikki suhteesi kyseenalaistetaan koko ajan. Pienikin kumppanisi epäluottamuksen hetki saattaa olla ratkaiseva isku suhteellenne.

Suhde perustuu luottamukseen. Menneessä maailmassa luottamuksen rakentaminen oli hidasta, mutta niin oli menettäminen. Nykyisessä maailmassa rakentaminen on edelleen hidasta, mutta menettäminen voi tapahtua hetkessä. Kun ennen kävi kerran kuukaudessa kirkonkylällä, niin niillä reissuilla oli epätodennäköistä törmätä siihen toiseen kauppiaaseen, jonka luona ei ollut tapana käydä. Tänä päivänä kotona, kun istut sohvalle ja avaat läppärin, niin tuhannet kilpailevat kauppiaat ovat klikkauksen päässä tarjolla.

Yritysjohto ei myöskään yhtä lailla ymmärrä, että vanhan hitaan maailman toimintatavat eivät päde nykyisessä maailmassa. Massiivisten, yksisuuntaisten ja hidasliikkeisten operaatioiden aika on ohi. Suhteiden (luottamuksen) rakentaminen ja ylläpitäminen tapahtuu pienissä vuorovaikutustilanteissa. Kun niitä syntyy satoja ja tuhansia, alkaa syntyä todellinen vaikuttava voima. Mitä enemmän viesti syntyy muuten kuin yrityksen maksetun viestinnän kautta, sitä paremmin sitä uskotaan ja suurempi vaikutus sillä on.

Sosiaalinen media on vaikutukseltaan hypervoimakas ja nopea verrattuna vanhanajan kirkonkylän Matkahuollon baariin: verkkaisiin keskusteluihin höyrymakkaran tuoksussa ja rapakaljapullojen kilistessä, mitä tunnelmaa keski-ikäistynyt yritysjohto vieläkin nostalgisesti muistelee.

Sosiaalisen median aliarvioiminen lähtee jo sen nimeen liittyvästä perusvirheestä: se ei ole media. Eikä se ole mikään tekninen alusta. Se on valtava kulttuurillinen muutos, joka käyttää suurinta tähän mennessä nähtyä alustaa, internettiä. Sillä pakotetaan Pohjois-Afrikan diktaattoreita eroamaan ja sillä johdetaan koko maailmaa pelottavia terroristijärjestöjä. Ja samaa aikaan suomalainen yritysjohtaja väittää kirkkain silmin, että ”sillä ei tule olemaan vaikutusta meidän menestykseemme”.

Tulevaisuuden yritys tulee olemaan yhtä hyvä, kuin mitä sen sosiaalisen verkoston ymmärrys ja sen hyödyntämisen osaaminen on. Silti yrityksien (yhtä tavalla koko pörssimaailman) strateginen ajattelu perustuu yhä vanhan teknologian ja tuotelähtöisen markkinointiajattelun maailmaan. Hitaisiin ja massiivisiin operaatioihin. Maailmassa, jossa merkittävin kilpailuetu tulee olemaan nopeus. Toiseksi merkittävin asiakaspalvelu ja ihmisten välinen kanssakäyminen.

Itse asiassa sosiaalinen media pakottaa yritysjohtajat palaamaan muutenkin kuin nostalgiassa sinne 60-luvun kirkonkylän Matkahuollon naapuriin, ajattelemaan niin kuin paikallinen tuttu kauppias, jolla on persoonallisuus, sydän ja sielu. Joka oikeasti osoittaa todellista välittämistä asiakkailleen ja käy heidän kanssaan aitoja keskusteluita. Sosiaalisen median vallankumous ei ole teknologinen, vaan se on sosiaalinen. Se on arkijärkisyyden ja kaupallisen oikeudenmukaisuuden riemuvoitto, missä vastuu ei ole kuulijalla vaan kertojalla. Ja missä asiakas on jälleen asiakas.

Palvelun apinavaltio

Olen ollut vuoden verran keppien avulla kulkeva liikuntarajoitteinen ihminen. Sinä aikana ja sen vuoksi moni asia on karrikoitunut, mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että täällä Oy Suomi Ab:ssä asiakaspalvelun taju on viturallaan ja pahasti. Ja vielä ihan perusasioissa.

Olen ollut täysin taksin varassa varsinkin viime viikkoina, lähes joka aamu on pitänyt mennä hoitoon 8-9 välillä. Jos keskelle Helsinkiä Uudenmaankadulle saa siihen aikaan auton alle puolen tunnin, niin se on ihme. Lukuisia kertoja on tullut seisottua yhdellä jalalla aamupakkasessa tunnin verran taksia kahta tilausta (keskus ja tekstiviesti) käyttänen ja samalla katsellen, kun monia Helsingin takseja ajaa vapaavalo päällä ohi. On taas tainnut järjestelmien ostajilla olla hirvimetsäkavereiden kanssa kunnon korruptiomatkat järjestelmää hankittaessa. Mene ja tiedä, niin siinä on toimittu aikaisemminkin. Ja muuten, kuulemma kukaan kuski ei tule Uudenmaankadulle, kun se on siellä sivussa ”pussin perällä”. Se lienee hyvä syy, mutta itse en jotenkin koe asuvani periferiassa.

Maanantaina iltapäivällä tilasin ensin tekstiviestillä (kuittaisi, mutta ei tullut) ja sitten keskuksesta (kuittasi, mutta ei tullut). Kun siinä taas yhdellä jalalla kadun varressa viluissani seisoskelin, tein sen virheen, että soitin harmistuksissani taksitarkastajalle. Siinä arroganttiudessa olisi Nalle Wahlrooskin kalvennut, siellä vastasi sellainen elvis, että jo parin minuutin puheen jälkeen minulle oli selvää, että kun taksin tilaa, niin vastuu on tilaajalla – aina, joka paikassa ja kaikkialla, aamen.

Kyllä ainakin minulla taksiautoilijoiden huoli polttoaineen hintojen korotuksesta menee täysin ohi empatian; kun nyt edes viitsisivät hoitaa olemassa olevat duunit. Parasta koko touhulle olisi täydellinen vapauttaminen. Joku pimeä kuski voisi kerran kymmenessä vuodessa varastaa minun lompakkoni, ja siitä huolimatta uskoisin olevani tyytyväisempi verrattuna nykyiseen. Jos en mihinkään muuhun, niin parempaan palveluun, kuin mitä nahkatakkiinsa hiellä marinoitu ylipainoinen ja –mielinen kuski tänä päivänä tarjoaa. Niin sorry, kun tämä katujen Einstein on vapaalla, ruorissa on ”mishä o espo” versio, jolle saa toimia navigaattorina.

Sitten on tämä ”liikuttavia palveluita” tarjoava HSL. Ne todellakin ovat liikuttavia, liikutus se on vitutuskin. Viime lauantaina jäin ratikasta, kun olin edestäpäin tulossa keppien kanssa linkaten korkeintaan viiden metrin päässä ja kuski hymyillen suoraan silmiin katsoen lähti menemään. Sunnuntaina samalla pysäkillä sama juttu. Tänään tänne tullessani ehdin jo painamaan takimmaisen oven avausnappia kaksi kertaa, minulla oli voimakkaan kirkkaan oranssi takki päällä jne., siitä huolimatta kuski taas kerran lähti jättäen minut pysäkille. Onkohan niillä jokin veto sikailussa?

Meinaan viime kesäni, kun kuljin jalankulkijaksi luokitellulla invamopolla, niin ratikat kaupungilla oli todellinen pelkoni - sen enempää liikenteessä ei sikaile kukaan/mikään. Kun on koko peruskoulun oppimäärä lähes täydellisesti hallussa ja siihen sitten lisätään lyhyt mutta ei-intensiivinen ratikkakuskin koulutus, niin kyllähän siinä 35 tonnin möhkälettä ohjaillessa tulee hallinnan tunne, että minä vien ja muut vikisee.

Ja sitten vielä liikkumiseen liittyen tämä talvikatujen puhdistus. Mummojen, vaarien ja liikuntarajoitteisten kannattaisi pakottaa leiriytymään asuntoonsa 1.12.-31.3. välisenä aikana ja ulkona liikkumisesta rangaistus pitäisi heillä olla sama, kuin ilman talvirenkaita ajamisesta autoilijoille. Räsänen voisi ehdottaa tätäkin. Kaupunki puhdistaa lumet jalkakäytäviltä aivan helvetin huonosti. Taloyhtiöt, joiden toimia kaupunki valvoo, poistavat lumet jalkakäytäviltä aivan helvetin huonosti. Ja kyse ei ole pelkästään kapasiteetista, vaan myös ihan arkijärjen käytöstä. Jos Helsinkiä vertaa esim. Turkuun, niin lumenpoisto on erittäin paljon huonompaa. Tai Tukholmaan. Mutta ei siinä mitään, mehän syödään täällä tonnikalaa ja odotetaan joka ilta, josko Pekka Pouta armahtaisi ja toisi sulat jalkakäytävät myös Helsinkiin.

Se, mikä tässä on erityisen surullista, on vastuullisten asenne reklamaatioihin. Tai itse asiassa ei ole mitään asennetta, vaan täysi tyrmäys ja ”valittajan” pöljyyttäminen: ”kukaan muu ei koskaan ole jne.”

Voi koska meille tulee vapaa kilpailu ja markkinatalous?

Nimim.
Paikallinen mies

Kasvuyrittäjyyden kymmenen käskyä

Eläköityvä Suomi on kohtaamassa uusia isoja haasteita globaalin kiristyvän kilpailun keskellä. Perinteisesti talouttamme on pitänyt pystyssä vientivetoinen teollisuus. Nyt Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle.

Meille on syntymässä vakava haaste rakentaa uusia työpaikkoja ja sitä kautta hyvinvointia.

Suomessa on perinteisesti panostettu voimakkaasti suurteollisuuteen ja senkään vuoksi pk-sektori ei ole saanut merkittävää jalansijaa esimerkiksi viennissä, jossa sen osuus kokonaisarvosta on vain hieman yli 10%. Tilanne on hyvin erilainen verrattuna taloudellisesti hyvin menestyviin Tanskaan ja Saksaan, joissa pk-yritysten osuus viennistä on noin 70 prosenttia.

Kannustimien painopiste pitää siirtää kiireesti pienyrityksiin ja yrittäjyyteen.

Yrittäjyys ei myöskään houkuttele meitä. EU:n komission Eurobarometrin (2010) mukaan itsenäiseksi yrittäjäksi haluavien osuus haastatelluista on Euroopassa 45 %, kun se on Yhdysvalloissa noin 55 %, mutta Suomessa vain 35%. Myös kunnianhimo kasvaa ja menestyä on matala, pk-yrityksistä vain 9% on voimakkaasti kasvuhakuisia ja yli 50% tyytyy nykyisen markkina-asemansa säilyttämiseen.

Asenteiden yrittäjyyttä ja yrittäjän ammattia kohtaan täytyy muuttua positiivisemmiksi ja kunnianhimoisemmiksi.

Vuosina 2005-2009 toimintaansa laajentaneisiin yrityksiin syntyi 110.500 uutta työpaikkaa. Niistä oli kasvuyrityksiä vain 5%, mutta kasvuyritysten osuus työllisyyden lisäyksestä oli 47% ja liikevaihdon paranemisesta 37%.

Parhaimmat edellytykset työllisyyden kasvuun on kasvuyrittäjyydessä.

Mitä kasvuyrittäjyys sitten on tai mitä se ei ole.

1. Kasvuyrittäjyys ei ole ammatti, vaan asenne ja elämäntapa. Siinä ei onnistu, ellei elä ja hengitä yrittäjyyttä, nauti joka solullaan siitä mitä tekee. Siihen ei lähdetä kokeilemaan tai olemaan vaan töissä. Sitä tehdään nöyrinä, mutta ei missään tapauksessa vaatimattomina.

2. Monessa yhteydessä kovia kasvuyrittäjiä on verrattu huippu-urheilijoihin tai suuriin artisteihin tutkimuksien mukaan menestyvät kasvuyrittäjät ovat kunnianhimoisempia intohimoisempia, rohkeampia, sitoutuneempia, päättäväisempiä, itsevarmempia, paineensietokykyisempiä ja ennen kaikkea kykeneviä toistamaan huippusuorituksia kerrasta toiseen verrattuna ns. perinteisiin yrittäjiin.

3. Kasvuyrittäjää ei löydä ”normaalien” hakuprosessien kautta, suorahaun ammattilaiset tai julkisen sektorin viranomaiset hakevat riskittömiä ratkaisuja ja ovat yleensä itse niin kaukana kasvuyrittäjyyden ytimestä, että he eivät myöskään tunnista potentiaaleja kasvuyrittäjyyden piirteitä. Kasvuyrittäjän tunnistaa parhaiten toinen kasvuyrittäjä.

4. Kasvuyrittäjän motiivi ei ole maine tai raha, vaan se on maine ja raha. Hän ei häpeä alkumetrien haastavina aikoina tinkiä omasta elintasostaan, pitää matalaa profiilia ja ajaa vanhalla edullisella autolla. Hän ei myöskään epäröi menestyksen jälkeen nauttia saavutuksistaan ja jakaa samaa iloa kaikille ympärillään. Hän elää panostuksesta ja menestyksestä.

5. Kasvuyrittäjä on johtajana suuri ihminen - vaativa, mutta oikeudenmukainen ja armollinen. Hän on aina ja joka tilanteessa esimerkkinä muille ja elää itse niin kuin opettaa. Hän on koko ajan läsnä, jakaa vastuuta ja luottaa ihmisiinsä. Hän on Kasvuyritys Oy:n myyntimies, tuottaja ja päävalmentaja.

6. Kasvuyrittäjän organisaatiossa on kaksi toimintoa: myynti ja myynnin tuki. Hän käyttää paljon aikaansa selittäen ihmisilleen, kumpaan toimintoon he kuuluvat ja mikä heidän merkittävä tehtävänsä on yrityksen menestymisen kannalta.

7. Kasvuyrityksen kehittäminen ei perustu pitkiin liiketoimintasuunnitelmiin, monimutkaiseen rakenteeseen tai keskusjohtoisuuteen. Kasvuyrityksen kehitys perustuu tekemiseen: iteraatioon, kokeilemiseen, mittaamiseen ja oppimiseen. Mitä ei voi kertoa maalaisjärkisesti ja yhdellä A4:lla, niin että asiakas hurmaantuu, sitä ei ole olemassa.

8. Kasvuyrityksessä kannustetaan ottamaan riskejä. Siellä luodaan työntekijöille ilmapiiri, missä he uskaltavat kohdata pelottaviakin haasteita turvallisesti luottaen vahvaan visioon ja johdon tukeen. Yhtään menestystarinaa ei ole syntynyt ilman riskinottoa ja tappioita. Niistä vaan pitää oppia.

9. Kasvuyrityksessä myös osataan juhlia ja kannustaa menestystä. Siellä ei ole mikään sen hienompaa kuin menestyksen jakaminen muiden kanssa ja iloitseminen toisten menestyksestä. Selkäänpuukottajia ja muille kateellisia pelureita siellä ei ole lainkaan. Vaikka kilpailu ihmisten kesken on raakaa, se on rehellistä.

10. Kasvuyrityksessä jokainen ihminen on töissä paljon alan keskiarvoa paremmassa paikassa. Hänellä on parempi ilmapiiri, osaavampi pomo ja mukavammat työkaverit. Työkalut ovat kunnossa ja asioita ei tarvitse odottaa. Raskaan viikon jälkeen kaljalla paikallisen baarin tiskillä kasvuyrityksen työntekijä kertoo vilpittömän tyytyväisenä, miten hyvä työviikko hänellä oli. Ja osaa vielä perustella miksi.

Ainoa, mitä potentiaalilla kasvuyrittäjällä ei normaalisti ole, on pääoma. Siksi kasvuyrittäjyyden kannustamisen tärkein yhteiskunnallinen tavoite on riittävän pääomituksen turvaaminen. Valtion tehtävä ei ole jakaa rahaa tai toimia pankkina, mutta valtion tehtävä on toimia edellytyksien luojana ja takuumiehenä. Niin kuin isä pojalleen. Niin kauan kuin sen rooli on virkamieskoneiston kautta ainoastaan asioita vaativa ja edellyttävä tukemisen ja edellytyksien luomisen sijaan, niin menestystä kasvuyrittäjyyden kautta ei synny. Kasvuyrittäjä on tuloksien tekijä, ei selvityksien laatija.

Arkijärjellä ajateltuna nykyisen järjestelmän hienosäädössä ei ole paljoakaan tehtävissä: jos kone on tiltannut, on turha yrittää peitellä sen jämähtänyttä ruutua. On parempi painaa ctrl-alt-del, vaikka samalla hukkuisi muutama vanha muistiinpano. Uusia tulee ja ne ovat tuoreempia.

Paska tyyppi

Nyt, kun olemme taas kaksien vaalien verran hikipäässä jakaneet rahaa milloin mihinkin, olisi varmaan aika miettiä, miten se kaikki jaettu raha ansaitaan. Vai luuleeko joku, että ministeriöiden takapihoilla poliittiset avustajat kulkevat korit lanteillaan puista rahaa poimien? Valtio ei varsinaisesti tienaa mitään, se vaan kerää ja jakaa rahaa. Eläkkeinä, tukina ja muina tulonsiirtoina jaettavan rahan on siis jonkun yksityisen, vaikka sinun, tienattava jostakin. Tässä olemme neljän ison haasteen edessä.

Ensinnäkin, meidän tulevaisuutemme sosiaalinen turva lapsilisistä eläkkeisiin on rakennettu tasaisen ja hyvän kasvun odotuksen pohjalle. Kasvu on hyvinvointiyhteiskuntamme olemassaolon polttoaine, jota ilman se ei nykyisellä rakenteellaan toimi. Nyt virallisetkin ennusteet arvioivat lähivuosien kasvun olevan huomattavasti aikaisempaa pienempää ja tänä vuonna mentäneen miinukselle.

Ilman menneiden lihavien vuosien tasoa olevaa kasvua, meille syntyy koko ajan yhä suurempi vaje maksaa esimerkiksi suunniteltuja eläkkeitä tulevaisuudessa.

Toiseksi Suomesta on perinteisestä teollisuudesta hävinnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana noin 100.000 työpaikkaa. Nokia yskii, metsäteollisuus investoi Suomen ulkopuolelle ja monet perinteisesti vahvat yritykset on myyty ulkomaille, esimerkkinä iso telakat. Suomalaiset yritykset työllistävät jo enemmän ulkomailla kuin Suomessa, ja kehitys jatkuu samanlaisena.

Toivo uusista työpaikoista on yhä enemmän uusien toimialojen, uusien yrityksien ja pk-sektorin kontolla.

Kolmanneksi huoltosuhteemme huononee dramaattisesti. Tilastokeskuksen tekemien väestöennusteiden mukaan työikäisten määrä ei Suomessa juurikaan muutu vuoteen 2060 mennessä, kun taas samaan aikaan eläkeläisten määrä kaksinkertaistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkemaksut tulevat nousemaan yli 30%, kun yksi työssäkäyvä joutuu elättämään kahta eläkkeellä olevaa tai tuilla elävää. Brutaalia aritmetiikka.

Hyvinvointivaltion aikana päätettyjen eläke-etujen maksamiseen ja nykyisen kaltaisen sosiaaliturvan ylläpitämiseen ei tulevaisuudessa yksinkertaisesti ole enää resursseja.

Neljänneksi meidän julkisen sektorin toiminnan tehokkuuden pitää nousta rajusti. Julkisen sektorin menot ovat kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta 4,5% vuodessa samaan aikaan, kun talouskasvu on ollut yksikön pienempi eli 3,5% vuodessa. Meillä on 800.000 työntekijän massiivinen julkisen tuotannon armeija, jonka jo valmiiksi kehno tehokkuus sen kun vaan huononee tuoreen raamisopimuksenkin vuoksi. Me olemme jo nyt noin 10% perässä tuottavuudessa verrattuna esimerkiksi Saksaan tai Hollantiin.

Niin, ja oikeastaan on vielä viides iso haaste, joka liittyy edelliseen: koti- ja ulkomaisten investointien vähäisyys. Meidän pitää ehdottomasti pystyä houkuttelemaan Suomeen ulkomaisia investoijia. Sen lisäksi meidän pitää käyttää valtion olemassa olevia pääomia tuottaviin investointeihin, eikä tehdä enempää syömävelkaa. Asiaa entisestään vaikeuttaa se, että valtaosalle poliitikoista palvelutuotannon järkeistäminen tuntuu olevan pelkästään ideologinen kysymys, mitä vielä vahvistetaan pelottelemalla amerikkalaisella riistokapitalismilla.

Tarvitsemme merkittävästi lisää investointeja. Miten me houkuttelemme ulkomaisia investoijia Suomeen? Millä tavalla parannamme julkisen sektorin tehokkuutta niin, että voisimme investoida velkarahamme tuottaviin hankkeisiin sen sijaan, että ylläpidämme sillä tehotonta julkista taloutta?

Kasvua tarvitaan, mutta sen välttämätön edellytys on uusien työpaikkojen syntyminen.

Uusien työpaikkojen syntymiseen tarvitaan uutta yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita.

Joiden toimintaan pitää investoida yhteiskunnankin varoja yksityisten sijoittajien puutteessa.

Yrityksien ja työntekijöiden verotaakkaa pitää pienentää tehostamalla julkisen sektorin toimintaa ja karsimalla eläke- ja tukijärjestelmien epärealistisia rakenteita.

Ilman näitä toimenpiteitä emme pysty säilyttämään hyvinvointimalliamme ja näistäkin huolimatta joudumme tinkimään eduistamme. Tämä on AAA+ -tärkeä asia, jonka hoitamattomuudesta voi tulla BBB- tason ongelma.

Miksi näistä ei sitten puhuta?

Eduskuntavaalien aikana puhuttiin eurooppa-mörköstä, monikulttuurisuudesta, homoavioliitosta, Natosta ja ruotsin kielen asemasta.

Viime kesän EU-keskustelun aikana puhuttiin eurooppa-mörköstä, monikulttuurisuudesta, homoavioliitosta, Natosta ja ruotsin kielen asemasta.

Nyt presidentin vaalien aikaan puhutaan eurooppa-mörköstä, monikulttuurisuudesta, homoavioliitosta, Natosta ja ruotsin kielen asemasta.

Veikkaan, että syksyn kunnallisvaalien aikaan puhutaan eurooppa-mörköstä, monikulttuurisuudesta, homoavioliitosta, Natosta ja ruotsin kielen asemasta.

Menen perjantaina tapaamaan pankinjohtajaani. Ajattelin puhua hänelle eurooppa-mörköstä, monikulttuurisuudesta, homoavioliitosta, Natosta ja ruotsin kielen asemasta. Pelkään pahoin, että hän haluaa kuulla, miten minä aion selvitä veloistani ja pärjätä tulevaisuudessa. Paska tyyppi.

Guggenheim yms. - kenellä on vastuu?

Meillä on yhteiskunnallinen perinne, joka perustuu hyvinvoinnin nopean kasvun vuosiin: vastuulla on paljon antajia, mutta vähän ottajia. Ja lopuksi kaiken aina maksaa tavallinen veronmaksaja, joka sitten lopulta kokee tulleensa petetyksi. Kun pettymys purkautuu, se tulkitaan valittamiseksi tai ymmärtämättömyydeksi. Kun todellisuus ei vastaa lupausta, niin onko tyhmää olla tyytymätön?

Esimerkki tästä tullee olemaan Guggenheim-hanke. Ensin ulkopuoliset konsultit tekevät kahdella miljoonalla selvityksen, jonka Helsingin kuvausta ja filosofiaa käsitelleen sisällöllisen osuuden (joka kattoi 90% selvityksestä) olisi voinut tehdä kuka tahansa helsinkiläinen yläasteella oleva koululainen vuoden vapaalipuista elokuviin.

Investoinnin lopputulos 140 M€ (+ 14 M€ käyttökuluja vuodessa) on paljon, mutta sekin tuntuu epärealistiselta budjetilta, varsinkin kun suunnitelma ei esitä minkäänlaista budjettia, jonka kukaan omia rahojaan käyttävä pääomasijoittaja voisi koskaan hyväksyä. Koko liiketoimintasuunnitelma on tehty Guggenheimille ja muille amerikkalaisille päättäjille, eikä Suomen ja Helsingin päätöksenteon tarvetta varten. Suunnitelma on kaikkea muuta kuin liiketoimintasuunnitelma.

Siitä huolimatta monet päättäjät tanssivat iloisina nuotion ympärillä, kun vihdoin kulttuuri saapuu ähtäriinkin. Miksi? Siksi, koska heillä ei ole mitään vastuuta, vain visioita ja omia mielitekoja.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen sanoi jotenkin niin, että helsinkiläisen veronmaksajan ei tarvitse olla huolissaan, jos hankkeen taloudelliset laskelmat menevät pieleen, Helsinki hoitaa silloin asian? Häh, mistä Helsinki saa rahansa? Suoraan tai välillisesti veronmaksajilta. Mutta jos tämä menee mönkään, mikä on Pajusen vastuu? Ei mikään. Mikä on muiden kannattajien yksilövastuu? Ei mitään. Jos esimerkiksi tämä Guggenheim on niin kannattava investointi, niin miksi ihmeessä amerikkalaiset pääoman tuoton ja bisneksen hyper-osaajat sitten haluavat lahjoittaa kaikki tuotot Suomelle?

Sama tilanne on ollut monessa muussakin: VR:n lippu-uudistus ja monet muut mokat viime vuosien aikana. Millä tavalla ja kuka on joutunut vastuuseen niistä? Tai Fortumin huono varautuminen verkon toimintaan ja selittely tilanteen vuoksi hintojen edelleen korotuksina?

HS:n hankkimien tietojen perusteella Fortumin investoinneista 2010 on ainoastaan 5,6% kohdistunut sähkön tuotantoon Pohjoismaissa, ei siis edes pelkästään Suomessa. Samaan aikaan Fortumin tulos ennen veroja oli 1,6 miljardia euroa – missä rahat ovat? Siitä huolimatta kukaan ei ota/joudu vastuuseen.

Jos Fortum olisi yksityinen, olisi hankalaa mutta mahdollista selittää laiminlyöntejä, mutta kun valtion omistus on yli 50%, niin missä on vastuu valtion yhtiöiden omistuksesta ja ohjauksesta? Ainakin vasemmiston pitäisi herätä tässä vaiheessa, mutta kun kaikki istuvat samassa veneessä... Kaikki politiikassa ovat yhtä suurta perhettä, joilla pääosalla vastuu äänestäjistä ja ideologiasta hautautuu ylikorostuneen konsensuksen ja huolen omasta poliittisesta tulevaisuudesta alle.

Eläminen ilman vastuuta on elämistä illuusiossa, jossa kuvittelee, että joku toinen varmaan kantaa vastuun. Kun asian/hankkeen jokainen jäsen ajattelee näin, niin kuka on se joku toinen? Juuri tätä asennetta me nyt podemme Euroopankin kriisissä, ja siitä huolimatta me itsekin teemme edelleen samoja virheitä. Jälleen kerran lainaan Einsteinia, joka määritteli hulluuden näin: tekee asioita samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta odottaa eri lopputuloksia. Tätä sopisi miettiä itse kunkin.

PS. Esimerkki suunnitelman falskiudesta on menojen ja tulojen tasapainon laskelmat. Ehdotuksen mukaan 12 €/lippu tuloilla tarvittaisiin puoli miljoonaa kävijää vuodessa. Kun laskee yhteen lyhennykset, korot, ylläpidon ja lisenssimaksut ja jättää huomioimatta vielä kaikki muuttuvat kustannukset (palkat, markkinointi jne.), niin vuosittainen kulu nousee 15-20 M€/vuosi. Tällä logiikalla lippuja pitäisi myydä 1,3 miljoonaa kappaletta per vuosi, että päästäisiin edes nollatulokseen. Se tarkoittaisi, että vuosi vuoden jälkeen joka kymmenennen Helsinkiin tulevan turistin pitäisi käydä museossa. Uskokoon ken haluaa.