Tämän päivän "Täällä pohjan tähden alla"

Kun puhutaan yrittäjistä, suurella yleisöllä on mielissään kuva BMW:llä kaahaavista menestyjistä. Todellisuudessa suuri osa yrittäjistä elää lähes köyhyysrajan alapuolella. Ja ennen kaikkea he ovat palkansaajaan verrattuna eriarvoisessa asemassa yhteiskunnan tukiverkoston ulkopuolella. Pallo jalassa, verottajan vankina.

Ketään muuta rikollista ei edes murhaajaa, tuomita menettämään koko omaisuuttaan, paitsi yrittäjä konkurssissa, joka ei edes ole rikos. Useimmissa muissa maissa yrittäjän omaisuus suojattu konkurssilta.

Suomessa sen sijaan yleinen käytäntö on, että yrittäjän omaisuus realisoidaan ja sillä jopa maksetaan velkojan oikeudenkäyntikulut.  Ja sitten vielä pesänhoitaja ostaa vaimolleen puoleen hintaan yrittäjän entisen auton.

Suomessa ei velkojilla ole mitään vastuuta. Rikoslaistamme puuttuu kokonaan se toinen puoli. Tämä on mahdollistanut hyvinkin toimivien yritysten likvidoimisen verottajan ja vakuutusyhtiön saatavien turvaamiseksi.

Riski lähteä yrittämään on suuri, mutta siitä huolimatta yrittäjän pitää useimmiten kiinnittää toiminnan aloitukseen myös henkilökohtaista omaisuuttaan. Siis esimerkiksi asunnon, jossa yrittäjän perhe elää. Jos konkurssi tulee - niin kuin se viimeisen 20 vuoden aikana on tullut monelle ilman omaa syytään – menee perheeltä myös koti. Keneltäkään kysymättä, ilman harkintaa, armotta ja täysin laillisesti: perhe pellolle.

Yrittäjä ottaa valtavan riskin sijoittaessaan yritykseen henkilökohtaisia vastuitaan. Näitä panoksia ei siitä huolimatta oteta huomioon yrityksen pääomana. Se on pääomaa ainoastaan velkoja perittäessä.

Jos sitten tulee konkurssi, niin yrittäjä joutuu tuomion hetkellä kummalliseen asemaan siinä mielessä, että sekä konkurssin hakija että konkurssipäätöksen tekijä ovat saman työnantajan palveluksessa. Verottaja ja tuomari, virkamieskollegat.

Turvallisuuden tarve on ihmisen tärkeimpiä perustarpeita. Jos pystyisimme tarjoamaan uusille yrittäjille turvalliset lähtökohdat ruveta yrittäjäksi, se vaihtoehtona houkuttelisi aivan toisella tavalla uusia reippaita ja vastuullisia ihmisiä. Sillä olisi myös merkittävä vähentävä vaikutus harmaaseen talouteen.

Sata vuotta sitten työväenluokka nousi kapinaan ja saavutti itselleen perusoikeudet ja kohtuullisen aseman yhteiskunnassa, Nyt on yrittäjien aika rakentaa oma ”Täällä pohjan tähden alla” -tarina. Tarina, jossa yrittäjä saa edes tasavertaiset oikeudet normaaliin palkansaajaan verrattuna.

Johtamisesta...

Olin aamulla tilaisuudessa, jossa lanseerattiin tuore Kelly Servicen teettämä ikäasennetutkimus. Se oli suomalaisittain aika surullista kuultavaa. Suomalaiset ovat Euroopan ikärasistisimpia ihmisiä, pahempia ovat ainoastaan turkkilaiset ja unkarilaiset. Me olemme myös maailman materialistisimpien ihmisten joukossa.

Ihan vertailuksi, näissä molemmissa asioissa rakas naapurimme Ruotsi on asenteiltaan merkittävästi erilainen: suvaitsevampi ja avarakatseisempi. Taas kerran.

Tutkimuksen yhtenä johtopäätöksenä oli myös, että suomalaiset haluavat lisää rahaa, enemmän vapaa-aikaa ja jäädä varhaisemmin eläkkeelle. Me joilla jo nyt on yksi maailman lyhimmistä työajoista!

Niin sanotut vakavasti otettavat johtajat ovat hymähdelleet Sarasvuon parin viikon takaisille lausunnoille, joissa hän väitti, että työ on suomalaisille rangaistus. Nyt on sitten maailman kolmanneksi suurimman henkilöstöpalveluyrityksen suuren tutkimuksen faktaa siitä, että näin todella tuntuu olevan. Itse ainakin tässä kohtaa lopettaisin hymähtelyn ja kipittäisin katsomaan peiliin – pitkään ja hartaasti.

Jos joku ei halua olla jossakin, se johtuu yleensä siitä, että hän ei viihdy ja/tai motivoidu olemaan siellä. Mistä on kiinni, jos ihmiset eivät viihdy työssään? Näillä työajoilla meidän on aivan turha väittää, että siksi kun teemme niin paljon töitä. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että syyt löytyvät samasta paikasta kuin vastuu, eli johtajista. Jos TPS:llä menee huonosti, ei silloin pelaajille anneta kenkää.

Yksi selitys saattaa olla siinä, että meidän insinööripainotteisissa yrityskulttuureissamme tykätään hoitaa ja johtaa asioita systeemeillä ja järjestelmillä. Kehuminen ja kannustaminen ovat ”henkilöstöhörhöjen” hommia ja ”tosijohtajat” keskittyvät pitämään asiat tiukasti kontrollissa.  Luottamus hyvä, kontrolli paras.  Naapuridemokratiassa se ei taannoin toiminut – mutta meillä se usko asuu edelleen syvällä johtajien takaraivossa.

Me johdamme työvälineitä ja niiden käyttöä, emme käyttäjiä. Työvälineet ja prosessit sopeutuvat paremmin autoritaariseen johtamiseen, eivätkä väitä vastaan. Kerta kerran jälkeen yritykset päätyvät investoimaan uusiin (ohjaus)järjestelmiin, joiden hankintaa ei osata perustella, eivätkä edes hankkijat itse osaa käyttää. Kuten tuore tutkimus senkin juuri osoitti. Systeemeitä, joiden taakse johtajien on paljon helpompi piiloutua, kuin ottaa rehellinen kontakti ihmisiin ja tosiasioihin joita ympärillä tapahtuu.

Tunnetta voi kuitenkin johtaa vain tunteella. Ja tunteet ohjaavat meitä ihmisiä. Vielä. Ainakin toistaiseksi. Jopa Suomessa. Tietääkseni.