Toisenlainen joulutarina

Muistan kansakoulun ensimmäisen luokan joulujuhlasta sen, kun Katjalla taas kerran tuli pissat housuun. Muut lapset etupenkeillä huusivat pisssss-pisssss ja vanhemmat nauroivat, paitsi Katjan vanhemmat, jotka eivät olleet edes vaivautuneet paikalle. Lavalla seisoi avuttoman näköinen 7-vuotias tyttö, jolla kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Joululahjoja hän ei saanut sinäkään Jouluna, koska perheessä ei varsinaisesti edes vietetty Joulua. Paljon myöhemmin Katja kertoi, että hän oli joka vuosi kuitenkin kirjoittanut Joulupukille ja aina toivonut samaa lahjaa: oikeaa Joulua.

Hänen isänsä oli sodan käynyt julma mies, jolle kivi oli pehmein asia maailmassa ja hänen äitinsä alkoholisoitunut reppana, joka etsi menetettyä elämäänsä navetan nurkassa olevasta perunaviinatonkasta. Kenelläkään ei ollut huomiota Katjalle, ei edes Jouluna.

Pidättelyongelmansa ei ollut hänen syynsä, vaan taisi johtua pikemminkin lämpimien vaatteiden puutteesta. Hänen nuhjuinen mitään sanomaton olemuksensa oli nujerretun pienen tytön, josta kukaan ei oikeasti välittänyt. Hän ei koskaan saanut merkkivaatteita, vaan piti vuosia sitten kotoaan pois muuttaneen siskonsa vanhoja rääsyjä. Kun muut tytöt keväällä saivat uudet pyörät, hän sai siskon yli kymmenen vuotta vanhan korjatun mankelin. Pojista hän ei edes haaveillut, koska kukapa olisi kiinnostunut nuhjuisesta ja ujosta harmaavarpusesta.

Itse asiassa jo silloin pinnan alla oli aika sympaattinen ja terävä tyttö, joka kuitenkin oli koko kouluajan riidoissa kaikkien opettajien kanssa ja äärimmäisen hankala auktoriteeteille. Kukapa lukiopohjalta sijaisen sijaisen sijaiseksi palkattu opettajanalku pitäisi nokkelasuisesta ja huolittelemattomasta syrjäkylän rääsyläisestä, joka on opettajaa terävämpi.

Seuraava Jouluun liittyvä muisto on pikkujoulut yläasteen loppupuolelle. Olimme jossain isolla huvilalla suurella porukalla bilettämässä. Taustalla pauhasi Daddy Cool ja porukka jorasi, mutta Katja veti kaksin käsin kaljaa. Alkuillasta kukaan ei tehnyt tuttavuutta sen vuoksi, että hän oli se mikä oli. Loppuillasta kukaan ei ollut kiinnostunut saunaan simahtaneesta tytöstä. Teini-iän Joulut olivat yksinäisiä, Katjan nöyryytetty mieli ja huono itsetunto ei mennyt kenenkään lähelle, eikä päästänyt ketään lähelle. Normaalit nuoruuden ilot seikkailuineen oli vain unelma paremmasta illalla ennen nukahtamista omiin kyyneliin.

Jollain kumman tavalla, hän selvisi kuitenkin lukiosta kunnialla ja ymmärsi lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Vuosien varrella oli mennyt sekä isä että äiti ja ainoaa paljon vanhempaa sisartaan hän tuskin edes tunsi. Katja oli yksin.

Vuosia myöhemmin olin tekemässä jouluostoksia, kun Espalla tuli vastaani hyvin kaunis ja huoliteltu nainen, joka sanoi ”Hei, onpa pitkä aika kun on nähty”. Harmaasta varpusesta oli kuoriutunut kahdessa korkeakoulussa opiskeluissaan hyvin menestyvä kaunis nuori nainen. Menimme kahville ja juttelimme tietenkin myös joulunvietosta. Katja kertoi, ettei hänellä ollut sen suurempia suunnitelmia, kuin lukea kämpillä tentteihin. Mistäpä Joulu olisikaan merkinnyt hänelle mitään arjesta poikkeavaa. Itse olin tuolloin jo naimisissa ja kerroin kuinka meidän pikkupoika odottaa jo joulupukkia. Huomasin heti, että nyt puhuin läpiä päähäni: Katjalle nousi kyyneleet silmiin ja hänelle tuli yhtäkkiä kova kiire jatkaa matkaa.

Sitten kuluikin vuosikausia. Kuulin, että Katja oli mennyt naimisiin, hänen miehensä oli hyvin koulutettu ja arvostettu henkilö. Katja itse oli myös menestynyt hyvin elämässään. Heillä oli kaksi lasta ja asunto Etelä-Espoossa. Täydellinen idylli.

Eräänä perjantaiyönä palatessani asiakkaan pikkujouluista törmäsin sitten pitkästä aikaa kaupungilla Katjaan. Hän oli keski-ikää lähentyvä edelleen tyylikäs ja huoliteltu rouva. Eletty elämä kuvastui kasvoista kuitenkin hieman normaalia enemmän ja hän oli aika humalassa, mutta menimme kuitenkin paukuille. Ensimmäisen drinkin aikana sain esityksen espoolaisesta perheidyllistä. Toisen paukun aikana sain ylpeän-katkeran kuvauksen siitä, miten hän oli näyttänyt tolloille lapsuudenajan ihmisille ja koko maailmalle. Kolmannen drinkin kuluessa sitten pääsimme ytimeen: hän pelkäsi taas joulunaikaa, viime jouluaattoilta oli vietetty lasten kanssa evakossa naapurissa. Mies oli kuulemma narsistinen ja vaikka ottikin harvoin alkoholia, hän oli humalassa hyvin väkivaltainen. Omia omaisia keihin tukeutua ei ollut (siskokin oli kuollut) ja miehen vanhemmat eivät uskoneet pojastaan mitään pahaa.

Silloin ajattelin, että voiko kaikki tämä tapahtua yhdelle ihmiselle. Tuleeko hänelle koskaan kunnon Joulua? Mutta tässä ei ollut vielä kaikki.

Muutama vuosi sitten kotiseudulla käydessäni kuulin ilkeämielisen huhun, että Katjakin sitten oli eronnut ja menee kuulemma muutenkin huonosti. Oli taas kerran joulunalusaikaa ja kun palasin kotiin, päätin etsiä Katjan käsiini. Löytäminen olikin helppoa, mutta tapaamisen sopiminen ei, tapasimme vasta välipäivinä. Tapasin valtavasti vanhentuneen ja lapsuuden malliin epävarman Katjan. Liitto oli mennyt rikki, mies sukulaisineen hommannut lapset itselleen ja tapaamiskiellon Katjalle. Katja oli ollut pahassa alkoholi- ja lääkekierteessä. Nyt hän oli ollut katkolla ja oli kuivilla. Hän kertoi niin surullisen tarinan täysin yksinäisen ihmisen Joulusta, että en meinannut kyetä edes kuuntelemaan.

Siitä, miten aattoaamulla heräämisestä saakka salaa mielessään odottaa, että Joulun ihme tapahtuisi, että saisi olla läheistensä kanssa. Voisi saada ja antaa rakkautta. Joka kerta kun istuu tuoliin ikkunan viereen ja katsoo pihaan niin odottaa, että nyt asiat varmaan ovat muuttuneet ja lapset juoksevat pihaa pitkin kohti äidin ovea. Eteisessä kaksi paketti odottaa, että jos kuitenkin tapahtuisi se Joulun ihme… mutta eihän se sitten tapahtunut. Ei edes yhtään korttia ja ainoa puhelu oli tullut häntä hoitaneelta päihdeterapeutilta.

Tapasin Katjan kerran ja soittelimme pari kertaa tuon jälkeen. Minua hävettää, miten itsekin kaiken maailman teennäisessä kiireessä unohtaa lähimmäisensä. Kuukausi sitten asia muistui taas mieleen ja päätin käydä tervehtimässä Katjaa. Vanha numero ei pelannut ja mitään uusia yhteystietoja ei löytynyt. Kotiseudun paikallisten tietotoimistojen kautta sain tietää, että Katja oli kuollut aikaisemmin tänä syksynä. Syynä alkoholi ja lääkkeet. Kukaan ei tiedä tapahtuiko se tahallaan vain vahingossa. Katjan ei enää seuraavana Jouluna tarvinnut toivoa sitä oikeaa Joulua, eikä odottaa Joulun ihmettä.

Joulu on ilon ja riemun juhla, en halua pilata sitä tällä kertomuksella. Haluan kuitenkin muistuttaa, että monille ihmisille Joulu on painajainen ja jouluaatto vuoden kauhein päivä – pisin ja yksinäisin. Iloa ja riemua ei ole olemassa, jos ei ole ketään kenen kanssa sen voisi jakaa. Ja elämä ei aina ole pelkästään omissa käsissämme.

Muistakaamme yksinäisiä ihmisiä ympärillämme, me voimme oikeasti hyvin pienillä asioilla tehdä yksinäisille ihmisille hyvin suuren Jouluteon! Ja kaikki me, joilla on lähimmäisiä, muistakaamme näyttää rakkautemme heille.

Hyvää ja rauhallista Joulua!

PS. Tarina ei valitettavasti ole fiktiivinen, mutta sen verran sovellettu, ettei kukaan tunnista henkilöitä.

Maine ei parane mainostamalla

Just in time – VR.
Oikeudenmukaisen palkitsemisen puolesta – Fortum.
Sademetsien asialla – Neste Oil.
Henkilöspolitiikan ammattilainen – Finnair.

Älkää naurako. Iskulauseet tuntuvat falskeilta, mutta eivät ole hirvittävän kaukana yrityksien viestinnän ja todellisuuden tasapainon reaalimaailmasta. Yrityksien jokapäiväisestä käytännön elämästä eristäytyneet markkinointi- ja viestintäosastot puhuvat asioista, jotka eivät vastaa todellisuutta ja luovat mielikuvia, joita edes oma myynti ei pysty ymmärtämään saati sitten asiakkaat. Kauppalehdessä on yhdellä sivulla uutinen, kuinka johto kuitannut huippuoptiot. Toisella sivulla, kuinka sama yhtiö aloittaa rankan säästöohjelman ja YT-neuvottelut.

Mutta mikäs siinä, näinhän on aina tehty? Kyllä, mutta mielikuvatalouden maailmassa, rajussa globaalissa kilpailussa luottamuksen merkitys korostuu yhä enemmän. Luottamus syntyy hyvästä palvelusta, rehellisyydestä ja ihmisten hyvästä kohtelusta – siis ei vain asiakkaiden, vaan kaikkien yrityksen sidosryhmien. Luottamus on nyt olennainen osa yrityksien menestyksessä ja yrityksestä luotettavan tekee maine. Maine syntyy julkisuudessa ja julkisuudesta, ei markkinointiosastoilla. Ja julkisuus muuttuu joka päivä.

Edelman’s 2011 Trust Barometer’n mukaan ihmisten luottamus yrityksiä kohtaan on vähentynyt tasaisen selkeästi viime vuosina. Miksi?

1. Tiedotusvälineiden peitto on lisääntynyt dramaattisesti viime vuosien aikana ja sosiaalinen media on luonut uuden lähes reaaliaikaisen ulottuvuuden viestintään. Yrityksillä on vähemmän valtaa ja keinoja oman viestinnän hallitsemiseen.

2. Digitalisoituminen on luonut uusia globaaleja yhteisöjä ja tekee olemassa olevista toimijoista globaalisti tarpeeksi voimakkaita, niin että ne pystyvät oikeasti vaikuttamaan yrityksien valintoihin.

3. Nuorempien väestöryhmien arvomaailmassa korostuu aivan uudella tavalla kestävä kehitys ja sosiaalinen vastuu. Useimmat yritykset eivät ole vielä ottaneet tosissaan tätä muutosta. Tosiasiassa sosiaalisen median kautta leviävä moraalinen raivo voi ajaa suurenkin yrityksen kriisiin muutamassa päivässä.

4. Yritykset eivät kykene (eivätkä usein edes halua) vaikuttamaan asiakkaiden luottamuspääomaan. Asiakasrajapinnassa oleva tieto on liian kaukana päätöksentekijöistä niin, että asiakkaiden toiveet ja tarpeet riittävän dynaamisesti ohjaisivat millään tavalla päätöksentekoa. Toiminnan painopiste on myös liikaa lupausten luomisessa, lunastuspuoli on useimmiten täysin vailla toimintamallia ja ohjausta.

Miksi maine sitten on tärkeä asia? 80% suomalaisista kertoo ostavansa tuotteensa mieluummin hyvämaineiselta yritykseltä. Kun 90-luvun nuori halusi trendin mukaisia muotivaatteita, 2010-luvun nuori haluaa eettisesti ja moraalisesti oikealla tavalla tuotettuja vaatteita. Tutkimusten mukaan asiakas maksaa seitsemän (7) kertaa mieluummin premium-hintaa hyvämaineiselle yritykselle. Maine on hyvä kilpailuetu, koska sitä on vaikea jäljitellä. Luotettavaa on helppo arvostaa - luottamus rakentaa yrityksen arvoa.

On arvioitu, että lähes puolet yrityksen maineesta muodostuu johdon toiminnasta ja persoonista. Suomalaisten analyytikoiden mielestä pörssiyritysten johtajien tärkeimpiä ominaisuuksia ovat uskottavuus, luotettavuus, rehellisyys ja ihmissuhdetaidot. Kovin kaukana olevia ominaisuuksia Suomen yrityksien johtajatodellisuudesta.

Toinen puoli johtajan persoonan lisäksi onkin sitten johtamistyötä. Integroinko markkinoinnin ja viestinnän tukitoimintona osaksi liiketoimintayksiköitä vai rakennanko heille itse itseään ruokkivan kabinettitehtävän? Käytänkö maineen parantamiseen mainostamista, vai käytänkö saman rahat tekoihin, joilla yritys oikeasti konkretisoi arvolupauksensa? Kerronko jokaiselle työntekijälle heidän roolinsa yrityksen maineen rakentamisessa ja johdanko sitä toimintaa arvopohjaisesti? Tuhlaanko rahaa ”xx %:a yrityksen tuotteen myynnistä menee kehitysmaihin” –kikkailukampanjoihin, vai käytänkö saman rahan yrityksen kehittämiseen oikeasti eettiseen suuntaan? Uskonko enää vanhaa kunnon viestintäjohtajaa, joka väitti, että Twitter on suklaapatukka? Jne.

Maineenhallinta ei ole yksittäinen toiminto, vaan kaikkeen yrityksen toimintaan strategiselta tasolta lähtien integroitu kapasiteetti lunastaa odotukset. Maine on kallis ja hidas rakentaa, mutta sen voi menettää hetkessä. Mainetta ei voi varastoida, vaan se pitää ansaita yhä uudelleen. Maine on ennen kaikkea strateginen ja ylimmän johdon asia, joka syntyy sidosryhmien mielikuvien ja heidän kokemansa todellisuuden välisestä suhteesta. Imagon voi kiillottaa ja brändin voi rakentaa, mutta maine pitää ansaita.

Halu ei lähde halaamalla, uimaan ei opi kahlaamalla, eikä maine parane mainostamalla.

Muutoksen pelko

Katsoin eilen Danny Boylen erinomaisen elokuvan 127 tuntia. Se on dokumentaarinen elokuva Aron Ralstonista, joka vuorikiipeillessään juuttuu kädestään kiinni niin, että ainoa vaihtoehto jäädä henkiin on leikata käsi irti tylsällä linkkuveitsellä. Siitä huolimatta hän epäröi ja nauhoittaa jäähyväisviestejä viisi vuorokautta ennen kuin uskaltaa toteuttaa ratkaisun. Vasta äärimmäisen pakon eli varman kuoleman edessä hän rohkenee valita elämän.

Tämä on loistava metafora muutoksen vaikeudesta: ihmiset eivät tee muutoksia ennen kuin olemassa olevan tilanteen kipu on suurempi kuin muutoksen aiheuttama.

Tutkimusten mukaan vain noin 5 % eurooppalaisista yrityksistä on pystynyt muuttamaan toimintatapojaan ratkaisevasti. Yrityksiin hankitaan uutta teknologiaa, mutta pidetään vanhat huonoiksi havaitut toimintatavat. Toivotaan, että uusi teknologia toisi muutoksen, jotta ei itse tarvitsisi muuttua. Toisin sanoen vastauksia ongelmiin haetaan yrityksen ulkopuolelta. Kuitenkin yritykset tuhlaavat miljoonia erilaisiin muutoshankkeisiin ollakseen tehokkaampia, myydäkseen enemmän tai parantaakseen henkilökunnan motivaatiota. Pysyvät tulokset ovat hämmästyttävän huonoja.

Yrityksen muutoksen onnistumisen ensimmäinen edellytys on luoda muutoksen ilmapiiri. Muutostarpeen tiedostamiseen tarvittavalle pelolle pitää antaa strateginen asema. Jos organisaation ihmiset tiedostavat, että tilanne on oikeasti vakava, muutos on huomattavasti helpompi viedä läpi. Tämän päivän yrityskulttuurissa ihannoidaan tällaisessakin ihan liikaa yltiöpositiivisen toteutuksen ideologiaa, jolloin ihmiset eivät tunnetasolla tajua, että jokin on pielessä. Miksi muuttua, jos mikään ei ole huonosti?

Toiseksi pitää ymmärtää, että muutos toteutuu vain, kun alkaa tekemään asioita toisin. Suunnittelulla ja ajattelulla ei mikään muutu. Vaikka positiivisen ajattelun elämäntapakonsultit saarnaisivat yrityksessä tuomiopäivään saakka paremmasta huomisesta, mikään ei muutu ennen kuin teot alkavat ja työkalut ovat kunnossa. Vaikka Aron olisi miettinyt ja suunnitellut vielä toiset viisi päivää ei hän olisi selvinnyt ilman tekoa: käsivarsi poikki. Se vasta sattuikin, mutta oli ainoa tapa selvitä hengissä.

Kolmanneksi muutoksella pitää olla muutosjohtaja, joka useimmiten on aivan eri henkilö kuin se, joka on johtanut yrityksen muutostarpeeseen. Aivan liian usein pelastajaksi etsitään konsulttia tai johtajaa, jolla on työkalupakissaan kikkavalikoima, jolla saadaan aikaan näennäinen muutosprosessi ja voidaan sulkea silmät oikeilta ja kipeiltä ratkaisuilta.

Muutosjohtajan pitää olla päämäärätietoinen ja suoraviivainen. Kuitenkin lähellä henkilökuntaa ja etulinjassa työtä tekevä ihmisten johtaja. Henkilö joka omalla esimerkillään johtaen saa ihmiset sitoutumaan ja uskaltamaan pelätä muutosta turvallisesti. Teknisillä ratkaisuilla, muotoseikkoja korostamalla tai flegmaattisuudella ei toteuteta muutoksia.

Aronilta meni monta päivää ennen kuin hän oli niin epätoivoinen, että oli valmis tekemään vaihtoehtoisen ratkaisun. Kaikesta huolimatta Aron oli hyvin rohkea toteuttaessaan ratkaisunsa. Ei siis suunnitellessaan sitä, vaan tehdessään sen.

Elämme tällä hetkellä yrityselämän pitkään aikaan suurimman muutoksen keskellä saman aikaisesti, kun suurten ikäluokkien yrittäjät ovat siirtymässä eläkkeelle. Turvataksemme työpaikat ja hyvinvoinnin tarvitsemme paljon rohkeita tekijäjohtajia, joilla on näkemystä ja karismaa viedä aikaisempien sukupolvien elämäntyö onnistuneesti uuteen globaaliin maailmaan.

Kekkoslovakian aikaan

VR:n tapausta seuratessa tuntee johtajia kohtaan myötähäpeää. VR:n johtajien palkkaa maksava kansa tuntee varmaan suuttumusta, ellei jopa raivoa. Vaikka kuinka monennen kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Eli käytännössä omistaja (suomalainen) tuntee raivoa alaisensa tekemisistä, mutta ei voi mitään. Tervetuloa Kekkoslovakiaan!

Olemme monessa asiassa monopolien armoilla, kuten VR, Alko tai RAY, joiden johtajat valitaan poliittisesti ilman mitään spesifejä kompetenssivaatimuksia. Sen lisäksi elämme duopolien keskellä, kuten Kesko/S-ryhmä, joiden johtajien valinnat ovat myös puolipoliittisia erilaisten hirvenmetsästysyhteisöjen päätöksiä.

Vielä kun tähän lisätään sisämarkkinoista määräävien eläkevakuutusyhtiöiden ja niiden kanssa ristiin omistettujen pankkien ja vakuutusyhtiöiden valta, niin voidaan sanoa, että Suomea tanssittaa todella pieni piiri.

Ja tässä ollaan tällä piirillä. Ihan vaan maalaisjärjellä ajatellen, joko nykyisen piirin pitää muuttua tai sitten pitää valita uusi piiri. Kumman vaihtoehdon tulevaisuuteen uskotte enemmän?

Nuorten välinpitämättömyys politiikkaa kohtaan tai Perussuomalaisten suuri kannatus ovat ennen kaikkea indikaatio siitä, että läpinäkyvässä yhteiskunnassamme TÄNÄ PÄIVÄNÄ elävät kansalaisemme alkavat olemaan lopen kyllästyneitä edelleen 70-luvun kähminnän ihmeessä eläviin päättäjiin.

Meillä on monia nuoria erittäin fiksuja johtajia ja poliitikoita, joiden asenne ja tekeminen antavat toivoa ja uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Pitkästä aikaa esimerkiksi eduskunnassa on todella osaava ja fiksu porukka nuoria akateemisia, jotka ovat kiinnostuneita esimerkiksi yrittäjyydestä.

Toivottavasti emme anna VR -tyyppisen hölmöyden, vähittäiskauppakartellin ylimielisyyden tai eläkevakuutusyhtiöiden klusterimentaliteetin pilata vapaan Suomen vapaata markkinataloutta.

Kaikki on loppuviimeksi kiinni johtajista. Miksi oikean laisia johtajia oikeille paikoille ei sitten valita? Siksi, että yleensä valitsijat valinnoillaan ja valittavat tavoitteellaan hakevat pelkästään omaa etuaan, eivätkä tehtävien tuomaa vastuuta.

Tämä on surullista, mutta totta. Pieni piiri valitsijoita pyörittää pientä piiriä valittavia. Niin kuin silloin Kekkosen aikaan saunaparlamentissa. Ja esimerkiksi naisethan eivät kuuluneet siihen saunaan. Valitettavasti.

Kalevin tarina

Kalevi oli reippaan hömelö, mutta piireissä arvostettu poika: hän oli kohtuullisen lahjakas matematiikassa, kuului 4H-kerhoon ja työnsi yli 12 metriä kuulaa. Hän oli totinen poika. Kodistakaan ei koskaan riittänyt huumorintajun tai positiivisuuden ymmärrystä Kaleville saakka: ”Kalevi, räkänokastakin mies tulee, mutta ei turhan naurajasta”. Siinäpä se oli kiteytettynä.

”Valtion leipä on pitkä, mutta kapea”. Sitä Kalevi kuuli koko nuoruutensa. Tyttöjen kanssakaan ei mennyt kovin hyvin. Niinpä ujo Kalevi kiusattuna, mutta kylän raggaripoikia ihannoivana päätti, että hänestä tulee isona vielä joku joka näyttää.

Kalevi luki, luki ja luki, että keskinkertaisena oppilaana pääsi opiskelemaan humanistisia tieteitä Jyväskylän yliopistoon. Aikansa kuluksi hän sitten siellä lähti mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä tai mielipidettä mistään, mutta juuri sen vuoksi hän huomasi pian olevansa hyvin suosittu. Lähes huippupoliitikko.

Valmistuttuaan Kalevi sai heti poliittisilla suhteillaan työpaikan apulaisvarasijaispäällikkönä virastossa. Kaikki virastossa oli oikeasti päin… sanotaanko mitä. Mutta Kalevi oli kokenut jo tähän mennessä niin paljon painostusta ymmärtäen, että pitämällä turpansa kiinni ja sopeutumalla pärjää parhaiten. Ihan niin kuin koulun jääkiekkojoukkueen kapteenin Ranen ja painostavien opettajien kanssa ennen maalla.

Se olikin loistava kaava, Kalevista tuli kaikkien puudelina hauska ja pidetty mies. Hän ei aina tiennyt mitä tai miksi teki, mutta ura meni komeasti eteenpäin. Samaan aikaan Rane toiminnan miehenä oli pärjännyt loistavasti rakennusurakoitsijana ja gryndasi kokonaisia asuntoalueita. Nyt oli ensimmäinen tilaisuus kurittaa Ranea. Ja hän kuritti.

Menestys vei Helsinkiin isoon virkaan. Siihenkään ei olisi tullut muuten valituksi, kuin että Kalevi oli kaikkien oikeiden ehdokkaiden sijasta hajuton, mauton ja mielipiteetön. Neutraali lammas virkamieslaumaan. Mutta ei mikä tahansa lammas, vaan osastopäällikkö. Ja samaan aikaan Kainuun suurimpiin kuuluva yritys Ranen rakennus Oy sattui hakemaan tukea. Heh heh, mitä tukea?

Ujo, mutta mihinkään mitään kantaa ottamaton asenne vei sitten Kalevin huipulle johtajaksi: mukava mies, joka ei ole koskaan ja mistään eri mieltä. Rane Group Oy oli ottanut paljon valuuttalainaa Kalevin tutulta pankinjohtajalta. Ja yhdellä puhelinsoitolla kaverille se laina unohtui pyynnöstä huolimatta terminoida. Siinä meni sekä Rane että group. Kalevin yksi unelma toteutui.

Aina välillä Kalevi mietti, että mistä tämä kaikki menestys oikein johtuu, vaikka hän ei oikein koskaan osaa olla mitään mieltä oikein mistään. Mutta se ei tahtia haitannut, taas tuli uusi haaste. Metropolialueen mietintöryhmän hallintovaliokunnan kehitystoimikunta pyysi Kalevia alueen hybridijohtajaksi.

Kalevi istui hiki päässä palavereissa kahdeksan tuntia päivässä ymmärtämättä itsekään, miksi ja mitä tekemässä hän missäkin oli. Kaikesta huolimatta olo tuntui tärkeältä. Ja vaimo kertoi rivitalonaapureille, kuinka kiireinen kaveri Kalevi on. Se oli elämän huippua, se.

Sillä tavalla elämä sitten meni; pienellä palkalla mutta suurella traumalla yhteiskunnan kehityksen asioista päättäen. Kotipitäjän Kuusniemen kunnan muistoilla ja kaikki Ranea muistuttavat ideat torpedoiden. Kunnes koitti Itsenäisyyspäivänä 2011 ja aika jäädä sovitun ohjelman mukaisesti eläkkeelle 61-vuotiaana.

Itsenäisyyspäivänä Kalevi sitten piti jäähyväispuheen: ”Suomi tarvitsee uutta yrittäjyyttä ja asennetta. Tarvitsemme uusia joukkueen kapteeneita, jotka ennakkoluulottomasti vievät Suomea eteenpäin. Tarvitsemme riskinottajia, emmekä joo-joo miehiä. Me tarvitsemme yrittäjiä, jotka vievät meidät uuteen nousuun. Tarvitsemme uusia ängri böördssejä”

Aamen.

Epäonnistumisen pelko

Kun istuskelin murkkuna aikaa tappamassa Esson baarissa, sinne tapasi lauantaiöisin tulla paikallinen yrittäjä yöpalalle. Tämä kovia bisneksissään kokenut, rujonnäköinen ja roteva jässikkä oli aina tuhannen päissään ja riitaisalla tuulella. Kun hän astui ovesta sisään, hän huusi ensimmäisenä: ”jos joku sanoo, että olen epäonnistunut, niin tapan”. Rumaksikin sai sanoa, mutta ei epäonnistuneeksi. Siihen taisi kiteytyä koko suomalaisen yrittäjän sielunmaisema: epäonnistua ei saa.

Me elämme Kekkoslovakian ajan perinnön varjossa tasapäistämisen ja suvaitsemattomuuden kulttuurissa. Joukosta ei saa erottua ja epäonnistumista pidetään heikkouden merkkinä. Epäonnistua ei saisi, mutta epäonnistumista odotetaan. Ja menestyä saa vain jos on valmis jakamaan menestyksensä muiden kanssa. Tulonsiirto on päivän muotisana.

Epäonnistuminen on kuitenkin aivan väistämätöntä, jos oikeasti meinaa saada jotakin aikaiseksi. Ei voi onnistua, ellei ole valmis koskaan epäonnistumaan. Se kasvattaa kokemusta ja pakottaa etsimään uusia näkökulmia asioihin. Epäonnistuminen myös kasvattaa uskallusta ja rohkeutta ottaa uusia riskejä. Esimerkiksi Nasa ei hyväksy ohjelmiinsa astronautteja, joilla ei ole takanaan epäonnistumisia.

Vastikään Suomessa vierailulla ollut raskaan sarjan kasvuyrittäjä Steve Blank neuvoi suomalaisia: ”suomalaisten olisi alettava juhlia riskinottajia”. Hän jatkoi: ”jos ajatellaan, että ei ole poikkeusyksilöitä, vaan kaikki ovat saman arvoisia, ei silloin ymmärretä yrittäjyyttä”. Yrittäjyys ja varsinkin kasvuyrittäjyys on poikkeusyksilöiden poikkeuksellisia tekoja. Niitä ei synny tekemällä asioita samalla kaikkien hyväksymällä tavalla niin kuin aina on tehty. Ja kun tekee asioita uudella tavalla, lopputulos on jonkinasteinen riski. Siinä saattaa epäonnistua.

Yrittäjyys, luovuus ja innovatiivisuus ovat tämän päivän ”muotiasioita”, joita peräänkuulutetaan juhlapuheissa ja korostetaan yritysten arvolupauksissa. Käytännön teot vaan ovat kovin vähissä. Arvostus ja palkitseminen suosivat edelleen joustavuutta, sopeutumista ja konservatiivista suorittamista.

Konservatiivisella suorittamisella pärjäsi Neuvostoliiton bilateraalikaupan byrokratiassa ja vielä Nokian imussa alihankkijaverkoston jakelulogistiikassakin, mutta pärjääminen 2010-luvun globaalissa kilpailussa vaatii sata kertaa räväkämpää tekemistä. Ja kymmenen kertaa räväkämmän kasvuympäristön. Häpeän pelon kulttuurissa syntyneillä umpimielisillä impivaaralaisilla innovaatioilla ei rakenneta tulevaisuuden menestystarinoita.

Unelmia ja toimistohommia

Taas on maanantaiaamu ja Länsiväylän ruuhkassa istuu saksalaisvalmisteisissa henkilöautoissaan lukuisa määrä suomalaisia yritysjohtajia ajatellen tulevan viikon haasteita. Valitettavan monella koko viikon työ jääkin ajattelun tasolle. Onneksi sentään konsulttien oppien mukaisesti kaikki vaivat parantavan positiivisen ajattelun tasolle, silloin ainakin itsellä on mukavaa. Tekijöitä istuu yhä harvemmassa autossa. Vaikka vain tekemällä tapahtuu ja vain tapahtumalla syntyy tuloksia. Varsinkin ajassa ja olosuhteissa, joita kohti olemme menossa.

Johtamista on uudelleen ruvettu pitämään asemana, kun se pitäisi olla vaativa ja vastuullinen ammatti. Sen lisäksi tämän päivän johtaja on kalenterinsa vanki. Aika ei riitä strategisen tason kaupalliseen tekemiseen eikä jalkautumiseen alaisten pariin. Kahteen johtajan tärkeimpään tehtävään. Menestyksen mittareiksi ovat nousseet kiire ja palaverien määrä.

Johtajien vähä aika riittää alaisten kanssa kommunikointia paremmin sidosryhmien ja muiden yritysjohtajien kanssa kaveeraamiseen. Tosiasiassa se aika hyödyttää ensisijaisesti vain johtajia itseään, ei niinkään yritystä. Esimerkkinä nyt vaikka paljon puhuttu golf; siellä solmitut suhteet sataa pääosin omaan laariin, ei niillä henkilöstön hyvinvointi parane. Jos johtaja koko ajan tapaa organisaation ulkopuolisia sidosryhmiä yksin, eikä hänellä ole aikaa kommunikoida henkilöstön kanssa, niin millä tavalla niistä tilanteista syntyvät asiat siirtyvät käytännön tekemiseksi ja koko organisaation hyödyksi?

Italialainen tutkijaryhmä selvitteli äskettäin faktojen avulla, mitä hyötyä tai haittaa yritykselle on johdon kontakteista organisaation ulkopuolisten kanssa. Tulokset olivat mielenkiintoisia ja aivan erityisesti siinä nousi esiin, että mitä enemmän johtaja keskittyi alaisiinsa, sitä parempi oli yrityksen tuottavuus ja kannattavuus. Ei pitäisi olla yllättävää? Kuitenkin suurella osalla tämän päivän johtajista, pk-yrityksistä huippupolitiikkaan, oman brändin rakentaminen menee kirkkaasti organisaation etujen edelle. Ei taida olla ohjaus ja mittarit ihan ajan tasalla.

Eräs yli 15 vuotta New Yorkissa yritysjohdossa ja asiantuntijatehtävissä työskennellyt 40-kymppinen suomalainen työskenteli äskettäin vuoden verran Suomessa. Hän oli täysin hämmästynyt suomalaisen yritysjohdon tasosta. Hänen mukaansa suuri osa ei selviäisi lainkaan vastaavissa tehtävissä Wall Streetin kulmilla. Suurimpia eroja hänen mukaansa ovat kaupallisuus, intensiteetti ja tekemisen syke. Käytännössä se, että elää organisaationsa mukana, ottaa vastuuta, tekee päätöksiä jne... eli paljon puttaamista tylsempi ja hankalampi tekeminen.

Jos johtaja ei meinaa pärjätä, yritykseen palkataan konsultti. Samanlainen kaveri, joka pitää sosiaalisista uraa edistävistä harrastuksista ja jonka kalenteri on yhtä täynnä kuin johtajalla itsellään. Jokainen ymmärtää, että eivät asiat yhdessä golfaamalla parane. Jos Marskilla oli komentaja, joka viihtyi paremmin upseerikerholla kuin taisteluissa, ei hän sellaisen komentaja avuksi lähettänyt konjakkiin ja sikareihin persoa kabinettileijonaa, vaan taisteluissa kannuksensa ansainneen adjutantin.

Meillä on historiassa paljon esimerkkejä siitä, miten olemme pärjänneet nimenomaan tekijöinä. Historiassamme on ollut lukuisia suuria johtajia, vastuunottajia ja valtiomiehiä. Katsomme edelleen ihaillen ja arvostaen Tuntemattoman Koskelaa, joka on edestä johtamisen ikoni. Mihin nämä kaikki asiat ja ihanteet ovat kadonneet käytännön elämästämme?

Miksi meidän ihannointimme ja arvostuksemme kohdistuvat yltiöoptimistiseen sosiaaliseen pseudojohtamiseen, kun muutoksen johtaminen on aina vaikeiden ratkaisujen tekemistä, vastuunottoa ja välittämistä? Ja me elämme jatkuvassa muutoksessa. Totta kai kaiken johtamisen pitää olla positiivista ja sosiaalista, mutta työnä se on sen verran haasteellista ja raadollisen raskasta, että jos haluaa pelkästään unelmia ja toimistohommia, niin silloin kannattaa kävellä rintaman ohi ja mennä suoraan upseerikerholle.

PS. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kirjoittaja itsekin pitää kovasti golfista. Siinä saa mukavasti liikuntaa ja peli rentouttaa stressaantunutta mieltä.

Kasvu ei synny komiteoissa

Meidän tulevaisuutemme lapsilisistä eläkkeisiin on rakennettu tasaisen kasvun odotuksen pohjalle. Kasvu on hyvinvointiyhteiskuntamme olemassaolon polttoaine, jota ilman se ei nykyisellä rakenteellaan toimi. Kasvun välttämätön edellytys on uusien työpaikkojen syntyminen. Perinteisten teollisuudenalojen yskiessä pahanpäiväisesti, toivo uusista työpaikoista on uusien toimialojen ja uusien yrityksien kontolla. Tarvitaan uutta yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita, kykyä tehdä asioita uudella tavalla tai toisin.

Hallituksen tavoitteena on luoda edellytykset vähintään 100 000 uudelle työpaikalle vaalikauden aikana. Tässä tarkoituksessa sen pääkeinona on valtiovarainministerin mukaan työmarkkinaosapuolten kanssa tehtävä laaja-alainen ja syvällinen yhteistyö. Eli 70-luvun metodit 2010-luvun maailmassa. Perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn rapautuessa tulopoliittisiin ratkaisuihin perustuva uusien työpaikkojen luominen on puhtaasti nostalginen päiväuni; sillä ei työpaikkojen luomisen edellytyksiä paranneta. Korkeintaan hidastetaan suuryrityksien työpaikkojen siirtymistä Suomen rajojen ulkopuolelle.

Uudet kasvua tuovat työllistämismahdollisuudet ovat yrityksissä ja toimialoilla, joissa kolmikantaohjelmien sisällöillä tai julkisen sektorin ohjelmahankkeilla ei ole mitään arvoa jokapäiväisessä elämässä. Ne ovat kaukaisia ja monimutkaisia byrokratian ajan jäänteitä, jotka eivät tuota mitään lisäarvoa kansainvälisessä kilpailuympäristössä pärjäämiseen.

Suomessa innovaatioiden ja uuden yrittäjyyden tukeminen on prosessin alkupäässä kansainvälisestikin verrattuna kilpailukykyistä, mutta kaupallistamista lähestyttäessä systeemi lakkaa toimimasta. Suomesta puuttuu markkinalähtöinen yrittäjyyden ja työllistämisen tukeminen. Yritykset ovat erilaisten välittäjäorganisaatioiden virkamiestoiminnan armoilla, jonka toiminnan vaikutuksesta menestykseen ei ole tietoa eikä näyttöä.

Koko innovaatioinfrastruktuuri on lähes täysin julkistoimijoiden hallussa, jonka vuoksi käytännön toimenpiteet jäävät julkisen sektorin instituutioiden työryhmäraporttien tasolle. Esimerkkinä Sitran vuonna 2005 julkaisema ”Suomi innovaatiotoiminnan kärkimaaksi” kehitysohjelmaraportti, joka sinällään on oikeaa asiaa, mutta jonka sisältö ei ole jalkautunut käytännön elämään. Miksi?

Ministeriöt teettivät 2009 kuudella ulkomaalaisella ja kuudella suomalaisella professorilla arvion Suomen innovaatiojärjestelmästä. Tulos oli tyrmäävä: ”Suomi on itsetyytyväinen, sisäsiittoinen maa”. Arviointiryhmä sai päänsäryn, kun se yritti ottaa selvää innovaatiojärjestelmämme toimijoista ja tukimuodoista. Toimijoita oli satoja ja tukimuotoja tuhansia. Eri toimijat toimivat päällekkäin. Voimavarat olivat hajallaan. Tukien saaminen oli monimutkaista. Mikään ei ole muuttunut tämän jälkeen, eikä mitään muutoksia ole kirjattu tulevaankaan hallitusohjelmaan.

Toivottavasti uusi hallitus herää ja ymmärtää, että tämän päivän liike-elämän MM-kisoissa ei pärjätä 70-luvun tuloksilla. Voittajaksi ei myöskään valmentauduta valtion avustuksella metsissä vapaa-aikana juoksentelemalla, kun maailman huiput ovat kokopäivätoimisia yksityisen sektorin sponsoroimia ammattilaisia. Kansainvälisessä kilpailussa menestyminen on rohkeutta vaativaa, kovaa ja ennakkoluulotonta työtä, joka menestyäkseen tarvitsi samanlaista tukea. Ei hampaatonta hyminää kolmikantayhteistyön merkityksestä, vaan konkreettisia toimenpiteitä ja markkinalähtöistä ohjaamista reaalimaailmasta irtautuneen virkamieskunnan komiteahankkeiden sijasta.

Sellunkeittäjän pojan tarina

Vanha sellunkeittäjä oli perinteikästä sukua, hän oli tervanpolttajien, verkonvärjääjien ja hetekantekijöiden jälkeläinen jo neljännessä polvessa. Hän oli paras siinä mitä teki. Sen tiesivät kaikki ja siihen ostajat luottivat.

Monta kertaa sellukattilaa hämmentäessään hän ajatteli, että voi kunpa voisi siirtää kaiken tämän osaamisen hartauden perilliselleen. Hän oli toki kovin epäluuloinen pojan suunnitelmista, jostakin elektroniikasta mokoma oli kiinnostunut. Mutta väliäkö sillä, sama se pätee sielläkin: oikeita aineita, oikeassa suhteessa, sopivan kokoinen kattila ja kova hämmentäminen. Sillä reseptillä maailma oli polvillaan. Naapurimaakunnan Leonidkin osti sellupuurot viideksi vuodeksi kerrallaan.

Koulussa poika, ahkera mutta isänsä varjoon jäänyt ja epävarma, menestyi hyvin ynnä- ja vähennyslaskussa. Vaikka hän olikin yksikseen viihtyvä jörrikkä, hän oli sentään sen verran kiinnostunut elämästä, että iltaisin vajan takana preparoi sammakoita. Samoihin aikoihin hän kovasti ihmetteli, kun maailmalla kuulemma oli joitakin radikaaleja ja liberaaleja - hyi! Niin tai näin, niin jo 10-vuotiaana hän rakensi ensimmäisen oman radionsa. Isä oli niin ylpeä ja ajatteli, että onneksi hänen poikansa ei sentään ole radikaali.

Teknisessä korkeakoulussa pojan ynnälaskun ja radionrakentajan taidot sitten palkittiin. Jo sota-aikana radistina kannuksensa ansainnut vanha professorikin ajatteli, että noin lahjakasta poikaa ei ole pitkään aikaan nähty – ei mikään äänekäs turhan haihattelija, vaan suoraviivainen 100%:n suorittaja. Ja olihan poika lahjakas. Mutta täysin ihmissuhdetaidoton mörökölli.

Opiskelun jälkeen pojalla kävi tuuri. Maaseudun autioitumisen myötä, lypsykoneita valmistaneen rikkaan yrityksen nuori vesa, oli saanut päähänsä ruveta valmistamaan radiopuhelimia (Korkeajännityksen innoittamana), vaikka ei olisi erottanut radiopuhelinta lypsykoneesta. Vaikka hän ei ollut lainkaan lahjakas, isä oli suhteillaan kouluttanut hänet ja niinpä hän tapasi sellukeittäjän pojan ison kaupungin pienessä (vanhoina hyvinä aikoina) akateemisessa opiskelijapiirissä. Vaikka hän ei paljoa ymmärtänyt, hän ymmärsi sen verran, että tuossa oli ratkaisu hänen unelmaansa.

Sellunkeittäjän poika tarttuikin työhön isänsä hartaudella: hän keitti ja analysoi, analysoi ja keitti. Pakko sen sopan on lopulta onnistua, kun keittää yötä päivää. Lopulta ahkera hämmentäminen palkittiin ja loputtoman kokeilemisen kautta hän keksi radiopuhelimen, jonka toiminta oli siihen aikaan vertaansa vailla: painettiin kun puhuttiin, kun ei puhuttu ei painettu. Koko maailma hämmästeli tätä neroutta.

Tällaista ei olisi voinut edes kuvitella, sellun keittäjän poikaa vietiin kuin pässiä narussa ympäri maakuntaa. Siinä ei voinut kun ihmetellä ja yrittää laittaa siistit vaatteet päälle niin kuin äiti oli opettanut. Häntä pidettiin nerona, vaikka hän ei itse edes ymmärtänyt miksi. Mutta se tuntui niin hyvältä, että hän siitä lähtien ajatteli olevansa nero ja päätti jakaa nerouden kaikille ympärillään.

Lypsykonetehtailijan poika (vaikka olikin patalaiska) toki välillä halusi vielä lisää ja enemmän. Mutta sellukeittäjän poika ajatteli, että mitä ihmettä sitten muka pitäisi tehdä, kun on keksinyt täydellisen radiopuhelimen, joka täyttää kaikkien käyttäjien kaikki tarpeet kaikkialla ja aina? No, sen verran sellunkeittäjän poika antoi periksi, että tyttöystävän kaverin serkun opettajan neuvosta hän hieman lyhensi antennia ja isän perintöä kunnioittaen teki sellun väriset kuoret. Ja taas maailma oli polvillaan.

Sitten maailmalta kuului kummia, joku entinen partaradikaali oli myös kiinnostunut radiopuhelimista. No se vasta nauratti poikia, että partaradikaali ja radiopuhelimista!? Eihän se tiedä mitään radiopuhelimista.

Ei sitä voinut kun hämmästellä, kun käyttäjät yhtäkkiä tykkäsivätkin partaradikaalin uudesta radiopuhelimesta: painaa ja puhuu, kun ei puhu ei paina… mutta, siihen voi puhua myös painamatta! Se idea oli tullut käyttäjiltä, mutta sitä poika ei ymmärtänyt. Mitä käyttäjät muka tietävät radiopuhelimista? Sen lisäksi partaradikaali oli vielä kulkenut ympäri kyliä kehumassa puhelintaan. Mokoma luuseri, kyllähän ihmiset ymmärtävät, jos puhelin on hyvä!

Sellun keittäjän pojan ja koko kylän ihmetykseksi kävi niin, että partaradikaalin radiopuhelinta ruvettiinkin haluamaan enemmän. Silloin poika isänsä opit muistaen ajatteli, että nyt pitää hämmentää soppaa suuremmalla kauhalla ja enemmän. Niinpä hän päätti, että tuotanto täytyy kaksinkertaistaa. Samaan aikaan partaradikaalin puhelimeen tuli uusi ominaisuus: voi myös kuunnella painaen. Ja taas käyttäjien toivomuksesta.

Partaradikaalin uudistuksesta tykättiin ja entisellä lypsykonefirmalla meni vieläkin huonommin. Silloin sellunkeittäjän poika päätteli matemaattisella älyllään, että kun kerran minun johtamani tuotekehitys toimii näin hyvin, niin alamäki täytyy johtua jostakin muusta. Kriisiaika kun vaatii kriisikeinot, niin silloin alkoivat haukut ja potkut. Firman uskolliset työntekijät olivat hämillään, mutta ottivat potkut vastaan nurkumatta luottaen edelleen oman kylän sellunkeittäjän poikaan.

Mutta parempaa ei ollut luvassa. Partaradikaali mokoma oli provosoinut kaikki oman kylänsä merkkitorven töräyttäjät luopumaan töräyttelystä ja laittamaan töräytyksen uuteen partaradikaalin radiopuhelimeen. Itse asiassa torventöräyttäjät olivat jo aikaisemmin tarjonneet yhteistyötä sellukeittäjän pojalle, mutta tämä oli vaan nauranut asialle.

Töräytys oli lopullinen niitti, kaikki maakunnan ihmiset halusivat ainoastaan partaradikaalin radiopuhelimia. Silloin poika tapasi naapurimaakunnan töräytystorvifirman johtajan, joka kertoi hänelle, että mennään kimppaan. Meillä on töräytys, teillä on elektroninen torvi. Ymmärtämättä lainkaan, että torvi on töräytystä paljon arvokkaampi asia, selluntekijän poika teki kaupat. Ja vielä huonot sellaiset.

Tarina ei kerro, miten tässä lopulta kävi, mutta ennusmerkit olivat huonot.

Hyvinvointiyhteiskunnan perintö

Suuret ikäluokat ovat luvanneet itselleen suuret eläkkeet. Se on hieno sopimus, jonka he ovat tehneet itsensä ja nuorempiensa puolesta, jälkimmäisiltä kyselemättä. Eipä sillä, etteikö työnsä tehneet ihmiset ansaitsisi eläkettään, mutta kysymys kuuluukin ansaitsevatko he paremman eläkkeen kuin heidän eläkkeensä maksun rahoittavat tulevat sukupolvet?

Kun aiemmat sukupolvet ovat aina jättäneet lapsilleen enemmän hyvinvointia kuin ovat itse saaneet, suurten ikäluokkien jälkeiset sukupolvet näyttävätkin joutuvan maksumiehiksi.

Suuret ikäluokat ovat maksaneet vanhemmilleen vaatimattomia eläkkeitä, kun samalla työikäisten lukumääräinen suhde eläkeläisiin on ollut paljon suotuisempi johtuen alhaisemmasta eliniästä ja poikkeuksellisen suuresta ikäluokasta maksamassa. Taloudessa on ollut myös vuosikymmenien mittainen ennätyksellisen kasvun kausi ja Suomi on saanut elää herran kukkarossa kaukaisessa pohjolassa äiti Neuvostoliiton sponsoroimana. Elämä on ollut oikeasti edeltäneiden sukupolvien elämään verrattuna leppoisaa. Tällä hetkellä näyttää, että se oli myös tuleviin sukupolviin verrattuna leppoisaa.

Sen lisäksi, kun suuret ikäluokat ovat olleet itse päättämässä omista eläkkeistään, he ja ovat myös määränneet ne korkeammiksi, kuin ovat itse maksaneet omien vanhempiensa ikäpolvelle. Nyt he sitten ovat ovat vaatimassa, että tulevat ikäluokat maksavat heille korkeampaa eläkettä, kuin mitä aikanaan tulevat itse saamaan. Onko tämä oikeudenmukaista?

Eläkkeiden maksun aritmetiikka on hyvin brutaalia. Eläkejärjestelmä toimii niin, että ihminen säästää omasta eläkkeestään neljänneksen itse, kolme neljännestä taas peritään nyt töissä käyvien maksamista eläkemaksuista. Eläkettä ei siis ansaita, vaan se annetaan. Suuret ikäluokat ovat siis ”säästäneet” ainoastaan ¼ eläkkeestään, kun kasvavan talouden tuloja on matkan varrella sumeilematta tuhlattu uusiin etuisuuksiin. Loppu ¾ maksetaan tulevien sukupolvien ansainnan kassavirrasta.

Tilastokeskuksen tekemien väestöennusteiden mukaan työikäisten määrä ei Suomessa juurikaan muutu vuoteen 2060 mennessä samaan aikaan, kun taas eläkeläisten määrä kaksinkertaistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkemaksut tulevat nousemaan virallisten ennusteiden mukaan ainakin 30 prosenttiin palkasta. Tämän yli 30%:n nousun maksavat työntekijät ja työnantajat yhdessä, joka tietää toraa nousun kustannusten jakamisesta. Samaan aikaan kun työntekijöiden omakin maksuosuus kasvaa, he haluavat myös lisää palkkaa. Se taas ajaa yrityksiä entistä ahtaammalle samalla kun pitäisi luoda enemmän uusia työpaikkoja.

Valitettavasti tuokin ennuste lienee aivan liian optimistinen niin kuin koko eläkejärjestelmän matemaattinen pohdinta. Eläkkeiden maksukyvyn laskelmat perustuvat toteutuneeseen menneiden vuosikymmenien voimakkaaseen kasvukehitykseen, joka tarkoittaa että seuraavankin 30 vuoden aikana BKT:n pitäisi uudelleen kaksinkertaistua, että selviämme eläkkeiden maksuvelvoitteistamme. Samaan aikaan kun huoltosuhde heikkenee ja maailman talouteen ennustetaan pitkää hitaan kasvun aikaa?

Tilannetta ei yhtään helpota se, että moni alla kolmikymppinen tekee jo nyt töitä epävarmemmissa olosuhteissa kuin vanhempansa: pätkätöitä 50-60 tuntia viikossa ilman ylityökorvauksia ja säännöllisiä lomia. Ammattiyhdistysliikettä ei kiinnosta uusien sukupolvien modernit ongelmat, vaan ne keskittyvät liikkeessä valtaa pitävän kohtapuoliin eläköityvän keskiluokan etujen turvaamisen 70-luvun metodeilla. Taloustilanne on synkkä ja maailmantalouden päällä roikkuvat synkät pilvet. Työelämän tulevaisuus näyttää oikeasti paljon haastavammalta kuin muutama vuosikymmen sitten.

Tosiasia lienee se, että Suomessa (kuten muissakin länsimaissa) hyvinvointivaltion aikana päätettyjen eläke-etujen maksamiseen ei tulevaisuudessa yksinkertaisesti ole resursseja. Asiaa olisi pitänyt ajatella aiemmin, vaikka eipä siitä puhuta vielä nytkään. Aihe on niin arka ja siinä piilee sellainen pommi, että kukaan nykyinen oman uransa rakentamiseen keskittyvä poliitikko ei yksinkertaisesti uskalla nostaa kissaa pöydälle, kun eläkeläisten ja suurien ikäluokkien osuus äänestäjistä on yli puolet.

Jos asiaa tarkastelee viileän matemaattisen objektiivisesti ja järjestelmästä haluaisi tehdä oikeudenmukaisemman, niin suurten ikäluokkien edustajien eläkeikää pitäisi nostaa välittömästi ja muita enemmän. Tämä siis lienee poliittisesti mahdotonta. Jotakin kuitenkin pitää tehdä. Vaarana on sekin, että globaalin maailman oikeudenmukaisuuden markkinatalous hoitaa asiat virkamiesten puolesta ja uudet sukupolvet äänestävät (monet) elämänsä ensimmäisen kerran – tällä kertaa jaloillaan.

Kunniavelka katkenneille

Helsingin pörssi romahti, Euroopan pörssit ovat kovassa laskussa, USA:ssa Dow sukelsi eniten sitten joulukuun 2008 ja Aasian pörssit ovat parhaillaan rajussa syöksykierteessä. Asiantuntija toisensa jälkeen esittää julkisuudessa syvän huolensa maailman ja Suomen talouden kehityksestä. Talouden uutisista ei löydy etsimälläkään mitään positiivista.

Pankkien ja vakuutusyhtiöiden analyytikot antavat kuitenkin virallisia lausuntoja, että ei tässä mitään ihmeellistä ole, normitilanne. ”Tilanne suosii nyt velanottajaa” sanoi Varman sijoitusjohtaja Risto Murto eilen. Eli lisää lainaa peliin sitten vaan.

Valtakunnansovittelija tekee töitä hiki hatussa ja uusia lakonuhkia syntyy viikoittain, vaikka kilpailukykymme ei kestä edes nykyistä kustannustasoa. Tasavallan presidentti on huolesta soikeana vihapuheista, mutta taloudellinen tilanne ei tunnu kiinnostavan – edelleenkään. Johtavista poliitikoista ainoastaan pääministeri on ilmaissut huolensa tilanteesta. Valtiovarainministeristä ei ole kuulunut viikkokausiin yhtään mitään, vaikka elämme Suomen talouden kehityksen kannalta historiallisen huolestuttavaa aikaa.

Muuan Churchill –niminen johtaja sanoi aikanaan valtavan kriisin keskellä jotenkin niin, että en voisi tehdä isompaa karhunpalvelusta kansalle, kuin luoda epärealistisia odotuksia tulevaisuudesta. Tästähän meilläkin on nyt kysymys; mitä myöhemmin herätään, sitä suuremmat ovat vauriot. Ja maksumiehenä on keskiluokka. Yritteliäimmät ihmiset, jotka itseensä luottaen ovat uskaltaneet ottaa hieman riskejä elämässään.

90-luvulla pankkien pelastusoperaation seurauksena melkein 50.000 yritystä ajautui konkurssiin, niistä valtaosaosa syyttään olosuhteiden uhrina. Yli 100.000 ihmistä ylivelkaantui peruuttamattomasti sen vuoksi, että he olivat luottaneet pankkien sanaan ja valtakunnan yleiseen totuuteen. Arvioiden mukaan tuhannet entiset yrittäjät tekivät itsemurhan henkilökohtaisen tragedian seurauksena. Se oli kova hinta lamasta.

Tällä kertaa voisimme olla fiksumpia ja välttää vakavimmat seuraukset. Mutta se edellyttää välitöntä heräämistä vastuullisen talouspolitiikan tekemiseen ja sitä kautta radikaalia linjauksien muutosta. Hallitusohjelmassa sanotaan: menojen ja verojen lisäsopeutuksen tarpeen tarkastelu tehdään vuosittain alkaen vuosien 2013–2016 valtion menojen kehyspäätöksestä. Liian myöhäistä, nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja poiketa hallitusohjelmasta. Poikettava siitä on joka tapauksessa vielä moneen kertaan, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa - ja paljon.

Tai jos hallitus on kyvytön tekemään muutoksia, niin kyllä ihmisillä on oikeus edes tietää totuus. Sitten jokainen voi itse toimia niin kuin haluaa. Sen verran Suomi on velkaa meille.

Nyt on tekojen aika

Tänä aamuna Katainen ilmaisi YLE:n aamulähetyksessä syvän huolensa Euroopan ja sitä kautta Suomen tilanteesta, hänen mukaansa koko Eurooppa on erittäin vaarallisessa tilanteessa. Katainen totesi: ”Olennaisinta on, että kaikissa euromaissa hallitukset tekevät määrätietoisia, vahvoja toimenpiteitä, joilla ne osoittavat selvästi, että kyseinen maa on kykenevä ottamaan velkaantumiskehityksen haltuun”. Touche, ja vielä pääministerin syvällä rintaäänellä.

Suomi on vielä talouden kunnossaan Euroopan maiden kärkikastia, mutta on kyseenalainen kunnia olla huonoista paras. Suomella on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kuntien velkamäärä on kolminkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksityistaloudet ovat velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja tuoreen VM:n ennusteen mukaan velkaantuminen jatkuu yhä nopeammin samalla kun säästäminen hiipuu.

Kataisen kommentti oli siis enemmän kuin paikallaan, emme me ole missään erityisen hyvässä asemassa, vaan meitä uhkaa Euroopan kriisimaiden kohtalo. Mitä määrätietoisia ja vahvoja toimenpiteitä hallitus on sitten tehnyt tai tulee tekemään? Siis mitä? Kotitalousvähennyksen 1000 euron laskemisen kaltaiset toimenpiteet ovat kaukana vahvoista, tosiasiassa tähän mennessä on tehty vain kosmeettisia muutoksia.

Ja onhan oikeita ja tarpeeksi järeitä päätöksiä hankalaa lähteä tekemään, kun päättäjät eivät tunnusta tosiasioita: ymmärtääkseni hallitusneuvotteluiden yksi vaikeimmista asioista oli yksimielisyys kestävyysvajeen määrästä, SDP ei uskonut valtiovarainministeriön laskelmia. Ajatelkaapa, miten paljon meille maksaa mokoman ministeriön ylläpito ja missä roolissa se on Suomen pärjäämisessä. Sitten toiseksi suurin hallituspuolue väittää kirkkain silmin, että ”ei me kyllä uskota, Jutta tuossa ruokiksella laskeskeli ja päätyi paljon pienempiin lukuihin”. Tätä voisi kutsua jo 100%:ksi pöljyydeksi, ja se on Suomen kannalta erittäin vaarallista pöljyyttä.

Jos 10 miljardin kestävyysvajeen meinaa hoitaa kuntoon, niin ensimmäiseksi pitää leikata menoja. Se onkin se vaikein asia, johtuen aivan päälaellaan olevista asenteista. Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta.

Vaikka menojen tasapaino syntyisikin, meidän pitää löytää lisää tuloja, eli lisää työtä, josta joku on valmis maksamaan. Työtä ei kehittyneissä maissa ole eikä tule ilman monipuolista teollista rakennetta, toisiamme palvelemalla ei tätä ongelmaa ratkaista (kotimaan palveluihin keskittyvän yrittäjäsektorin keskimääräinen kuukausitulo on noin 1.000 euroa kuussa). Pitää pystyä synnyttämään uutta osaamisintensiivistä ja globaalia yritystoimintaa. Ja nimenomaan uutta, tällä kertaa vanhassa ei ole vara parempi. Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle. Vuoden alussa ensi kertaa Suomen historiassa suomalaiset yritykset työllistivät enemmän ihmisiä ulkomailla kuin Suomessa ja sama kehitys vaan nopeutuu.

Globaalin maailman globaalissa taloudessa elävän Suomen hallituksen tärkein tehtävä on pitää huoli kilpailukyvystämme investointien ja työpaikkojen sijaintikohteena. Piste. Jos rahat loppuu, loppuu kaikki muukin. Sen jälkeen ei enää keskustelupalstoilla pohdita vihapuheita, vaan puhutaan vilusta ja nälästä. Pitää huoli kilpailukyvystämme saada tänne uusia elinvoimaisia yrittäjiä ja uutta ammattitaitoista työvoimaa. Yhtä tavalla kilpailukyvystämme pitää menestyvät yritykset suomalaisina ja parhaat työntekijämme kotimaassa antamassa panostaan Suomen menestykselle.

Tosiasia kuitenkin on, että sijoittajat eivät koe maassamme toimivia kasvuyrityksiä riittävän houkutteleviksi sijoituskohteiksi. Vaikka meillä on vahva teollinen pohja, josta kumpuaa jatkuvasti uusia innovaatioita, ne eivät kuitenkaan jalostu uusiksi työpaikoiksi, koska niihin ei ohjaudu riittävästi riskipääomaa. Me olemme myös kaupallisuudessa ja riskinottokyvyssä kehitysmaa, kaupan teon perimämme on liian syvällä neuvosliitonkaupan viisivuotissuunnitelmatalouden nostalgiassa, kun ajatukset pitäisi olla avoimessa globaalissa kilpailussa. Ja nyt kun sijoittamisen verotus vielä kiristyy, tilanne huononee entisestään. Ei hyvältä näytä.

Sitten on vielä yksilön vastuu työn teossa. Hyvinvointivaltio valtio on mennyt jo niin pitkälle, että töitä ei ole enää kannustavaa tehdä. Ei positiivisesti (oma optimaalinen hyöty)), eikä negatiivisesti (pakko) kannustavaa. Meillä puhutaan jo kokonaisten sukupolvin syrjäytymisestä työelämästä ja etsitään ratkaisuja tähän vakavaan ongelmaan. Syy on yksinkertainen: ei tarvitse tehdä töitä, kun ruoan, asunnon, kännykän ja vielä viikkobissetkin saa yhteiskunnan piikkiin. Monilla, eniten syrjäytyneillä ja vähäosaisilla, jotka ovat tahtomaattaan joutuneet sivuraiteelle, se ei myöskään ole enää kannattavaa, kiitos ay-liikkeen ja demareitten keskiluokan hyvinvointia optimoivan politiikan.

Edellisen ison laman aikaan 20 vuotta sitten asetelma oli sama: kokoomus teki vastuullista talouspolitiikkaa Iiro Viinasen johdolla, kun taas vasemmisto teki kaikkensa vastustaakseen sitä. Kaikki tietää, miten paljon kunniaa ja tunnustusta Suomi on saanut siitä, miten hienosti se hoiti asiansa siihen aikaan. Suomen korkea arvostus ja hyvä maine Euroopan neuvottelupöydissä perustuu pitkälti näihin vaikutuksiin. Vaikka Iiron näköisnuket moneen kertaan hirtettiin Senaatintorin mielenosoituksissa, niin linja piti ja Suomi pelastui. Toivottavasti linja pitää nytkin ja siirrymme sanoista tekoihin.

Kesäsatu (johtuu auringonpistoksesta)

Televisiosta tulee amerikkalainen elokuva kahdesta nuoresta kaverista. Hyvä kaveri on kaikista elävään elämään liittyvistä pikku puutteistaan, rempseästä käytöksestään ja ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hyväsydäminen ja reilu tyyppi. Ihminen joka käyttää maalaisjärkeään ja on aina valmis soveltamaan sitä muiden ihmisten puolesta. Hän on pidetty ja hänellä on paljon ystäviä.

Paha kaveri puolestaan on muodollisesti kaikki hyvän kansalaisen kriteerit täyttävä: ulkoisesti moitteeton, noudattaa sääntöjä ja ei ilmaise näkyvästi itseään millään tavalla suuntaan tai toiseen. Mutta aina kun muiden silmä välttää, hän näyttää kieltään hyvälle kaverille sekä kyttää koko ajan hyvän kaverin tekemisiä ja kantelee niistä vanhemmilleen ja opettajille. Hän on kaverien keskuudessa yksinäinen, mutta nauttii muodollisesti nuhteettomana henkilönä yleistä hyväksyntää vanhempien keskuudessa.

Suuren yleisön sympatiat ovat hyvän kaverin puolella. Naapuristossa on yksi ainoa paikka, jossa sympatiat ovat pahan kaverin puolella, sen postiluukussa lukee ”Julkinen sektori”. Se on valtava kimppa-asunto, jossa asuu Koululaitos, Sairaanhoito, Verottaja, Kela ja monia muita heidän kavereitaan kimpassa. Heidän maailmassaan ei ole mitään muita ohjeita ja ihanteita, kuin sääntöjen laatiminen ja niiden sokea noudattaminen. Tosielämälle saakin näyttää kieltä, kunhan noudattaa sääntöjä.

Inhimillisyydelle heidän maailmassaan ei ole mitään sijaa ja he palkitsevat (kun työssä ei luonnollisesti saa muuten palkitsevaa palautetta) toinen toisiaan pelkästään uusien sääntöjen keksimisestä ja vanhojen noudattamisesta. ”Sinulle Verottaja iso kiitos, kun sait kerättyä näin paljon kotitalouksilta ympäristöveroa ja sinä Poliisi teit hienon työn, kun kymmenkertaistit Kehä III:n ylinopeussakkotulot”.

Elokuvaa porukalla katsellessa ja pitsaa syödessä Koululaitos on kertoo toisille huolissaan, että tänä päivänä kaiken maailman internetit ovat saaneet oppilaat ajattelemaan aivan liikaa ja miettimään asioiden merkitystä, kun tärkeää olisi ainoastaan mennä mukana ja olla kuuliainen. Sillä tavalla elämä holhousyhteiskunnassa olisi paljon helpompaa. Niin ja opettajatkin osoittavat ihan liikaa myötätuntoa oppilaille, se vielä tarttuu oppilaisiin ja siitä on kovassa maailmassa pelkkää haittaa. Koululaitos onkin päättänyt kieltää myötätunnon, mutta vastaavasti perustaa empatiakuraattorin pestit jokaiseen kouluun. Sieltä sitten voi tarvittaessa käydä hakemassa myötätuntoa. Ja samalla julkinen sektori työllistäisi taas 2500 ihmistä lisää.

Sairaanhoito on harmissaan, kun hallitusneuvotteluissa ei saatu lobattua läpi jonotusministerin pestiä. Joka puolella julkisella sektorilla jonottaminen on jo niin suuri osa kaikkea tekemistä, että se ehdottomasti vaatisi oman ministerin. Ja jonottajille pitäisi laatia kunnon säännöt, kokemattomat kansalaiset eivät osaa olla kunnolla edes paria vuotta leikkausjonossa. Kustannuksissakin olisi päästy pienellä panostuksella, kun yksityiseltä sektorilta ainakin Sonera ja Elisa olisivat olleet kiinnostuneita ostamaan jonotusministeriön palveluita.

Kela puolestaan on hyvällä tuulella ja se on päättänyt lanseerata sosiaaliturvaan uuden lääkkeiden syömättömyysvähennyksen. Jokainen joka ei syö lääkkeitä saa lääkeostoksistaan 50 sentin vähennyksen. Mutta, jos ostaa lääkkeitä, menettää vähennysoikeuden. Loistava idea ja mikä parasta, niin taas työllistyy 500 ihmistä asian valvontaan ja hoitamiseen.

Työvoimatoimisto on huonolla tuulella jo pelkästään senkin vuoksi, että asiakaskunta vähenee koko ajan. Yrittäjätkin ovat ruvenneet vaatimaan jollakin ihmeperusteella työttömyysturvaa ja niinpä työvoimatoimisto onkin päättänyt hieman tiukentaa kriteereitä. Tästä eteenpäin hakemuksen liitteenä tulee olla alle kuukausi sitten otettu pieni verenkuva laboratoriotutkimus ja tuore Cooperin testi. Jos Cooperin tulos on alle 2600 metriä ja/tai hemoglobiini alle 150, niin katsotaan että hakija ei ole pystynyt toimimaan yrittäjänä, eikä siten ole oikeutettu työttömyysturvaan. Nerokasta.

Elokuva lähestyy loppuaan, siinä hyvä kaveri on jo aikoja sitten lannistunut taistelemaan normeja ja pahan kaverin kyttäämistä vastaan. Hän on antanut periksi ja elää nyt omassa rauhassa omaa pienimuotoista elämäänsä kaukana muusta yhteiskunnasta. Paha kaveri sen sijaan on edennyt hyvin elämässään ja hänet on moneen kertaan palkittu nuhteettomuudestaan. Muutenkin hänellä on mennyt hyvin, mitä enemmän hän on saanut valtaa, sitä enemmän hän on saanut ystäviä. Kummankin kaverin tarinalla on tavallaan onnellinen loppu, mutta maailmasta ympärillä ei ole tullut yhtään parempi paikka elää. Siellä on edelleen on tärkeämpää tehdä asioita oikein, kuin oikeita asioita.

Oikea asia, väärät motiivit?

Yhteiskuntapoliittisen keskustelun taistelukentällä sota on taas kovimmillaan ja sosiaalisen median raatokärpästen juhlat on ylimmillään: onko positiivinen syrjintä perustuslakimme ja etiikkamme mukaista vai ei. Karkeasti jaoteltuna maalainen perussuomalainen kansanarmeija on poteroissaan kaupunkilaisia vähälukuisampia eliittijoukkoja vastaan.

Keskustelun epäjohdonmukaisuutta ja suurta tunnekuohua seuratessa nousee väistämättä mieleen, että tietääkö kumpikaan osapuoli enää minkä puolesta tai mitä vastaan taistelee - kunhan taistelee. Taisteleminen on hauskaa, kun itse ei voi haavoittua. Asianosaiset katselevat hiljaa ja hämmentyneinä, kun pieni joukko populismin ammattisotilaita miekkailee keskenään sanan säilällä.

Kysymys, onko maamme kaikille ihmisille turvallinen paikka asua ja elää, on arka ja äärimmäisen tärkeä Suomen tulevaisuuden kannalta. Poliittisten päättäjien, asiantuntijoiden ja valtamedian pitäisi osoittaa asiassa suuruutta ja asettaa keskustelu oikealle tasolle sen sijaan, että puolin ja toisin itsekin sortuvat populistiseen puskista huuteluun, jossa  päämotiivina on suosion kalastelu ja aseena retoriikka.

Maahanmuuttokeskustelusta opittuna katseet pitäisi kääntää kotirintamalle ja kertoa kansalle sen omalla kielellä isällisesti, mistä tässä on oikeasti kysymys. Niin, että 7-vuotias lapsikin ymmärtää. Hän ei taatusti ymmärrä, mitä tarkoittaa ”positiivinen syrjintä”. Sen sijaan hän ymmärtää hyvin ja omakohtaisesti, mitä tarkoittaa jos koulussa syrjitään tai äiskä ei saa töitä – eli asioita omassa todellisuudessaan.

Arvovaltaista yhteiskuntapoliittista keskustelua leimaa elitistis-populistinen retoriikka, jonka vuoksi ns. tuulipukukansa on aivan ulkona kaikesta sisällöstä ja muodostaa mielipiteensä vanhojen uskomustensa mukaan tyyliin lahtarit sortaa ja kommarit kapinoi.

Tämä nähtiin hyvin esimerkiksi Portugali -asiassa, jossa päätöksestä vastuulliset eivät osanneet (tai eivät halunneet, kuten muuan Timo) kertoa kansalle asioiden oikeaa tolaa. Miten voi odottaa kansalta järkeviä henkilökohtaisia päätöksiä, jos se ei edes ymmärrä mistä puhutaan? Silloin on vietävissä, ja väärillä motiiveilla pystyy vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Suomi nousuun kasvuyrittäjyydellä

Eläköityvä Suomi on kohtaamassa uusia isoja haasteita globaalin kiristyvän kilpailun keskellä. Perinteisesti talouttamme on pitänyt pystyssä vientivetoinen teollisuus. Nyt Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle. Meille on syntymässä haaste rakentaa uusia työpaikkoja ja sitä kautta hyvinvointia.

Kaukana pohjolassa sijaitsevana jäiden saartamana ”saarivaltiona”, jossa on korkea kustannustaso meidän on vaikea löytää uusia nokioita vastaamaan tähän haasteeseen. Kasvu täytyy löytyä pk-sektorilta, mutta se ei ole helppoa.

Suomessa on perinteisesti panostettu voimakkaasti suurteollisuuteen ja senkään vuoksi pk-sektori ei ole saanut merkittävää jalansijaa esimerkiksi viennissä, jossa sen osuus kokonaisarvosta on vain hieman yli kymmenesosa. Tilanne on hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi Tanskaan ja Saksaan, joissa pk-yritysten osuus viennistä on noin 70 prosenttia. Ja se näkyy positiivisesti kyseisten maiden taloudessa.

Yrittäjyys ei myöskään houkuttele meitä. EU:n komission Eurobarometrin (2010) mukaan itsenäiseksi yrittäjäksi haluavien osuus haastatelluista on Euroopassa 45 %, kun se on Yhdysvalloissa noin 55 %. Suomessa itsenäiseksi yrittäjäksi haluavien osuus on vain noin kolmannes.

Jos sitten päättää lähteä yrittäjäksi, kunnianhimo kasvaa ja menestyä on matala. Pk-yrityksistä vain kymmenesosa (9%) on voimakkaasti kasvuhakuisia, ja entistä suurempi osuus, eli puolet yrityksistä (50%), tyytyy nykyisen markkina-asemansa säilyttämiseen.

Kuitenkin työllisyyden kasvun mahdollisuudet ovat pk-yrityksissä ja ennen kaikkea kasvuyrittäjyydessä. Vuosina 2005-2009 toimintaansa laajentaneisiin yrityksiin syntyi 110.500 uutta työpaikkaa. Niistä varsinaisesti kasvuyrityksiä oli vain 5%, mutta kasvuyritysten osuus työllisyyden lisäyksestä oli 47% ja liikevaihdon paranemisesta 37%.

Meidän täytyy ryhtyä kiireesti konkreettisiin toimenpiteisiin yrittäjyyden arvostuksen ja yrittäjän ammatin kiinnostuksen parantamiseksi. Ennen kaikkea yrittäjiä pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen ja se onnistuu ainoastaan rakentamalla hyvät edellytykset onnistua kasvuyrittäjänä.  Se vaatii panostusta rahoitukseen, henkilöstön hankkimisen ja johtamisen osaamiseen sekä myynnin ja markkinoinnin käytännön tekemiseen. Ennen kaikkea se vaatii ennakkoluulottomuutta ja innovatiivisuutta. Toimivaa systeemiä kasvuyrittäjyyden tukemiseen ei vielä ole olemassa, se täytyy luoda alusta alkaen. Ja sillä on jo kiire.

Kukas kissan hännän nostaa...

Eläminen 70-luvulla sotaveteraanin lapsena  ei ollut aina helppoa, enkä tarkoita nyt isäni käyttäytymistä, vaan yhteiskunnan ja sen aikaisen ns. modernin eliitin suhtautumista veteraaneihin. Veteraaneja pidettiin sotahulluina ja väkivaltaisina äijinä, jotka eivät osaa tehdä sivistyksen näkövinkkelistä mitään oikein.

Lapset saivat tästä osansa. Minunkin kavereitteni vanhemmat aivopesivät lapsiaan kyseenalaistamaan veteraani-instituution kunnian ja siitä tapeltiin monet kerrat. Nämä vanhemmat itse edustivat pyhällä yksinkertaisuudella ja rajallisella ymmärryksellä varustettua keskiluokkaa, jonka ainoana motiivina arvostella veteraaneja oli tarve yrittää tehdä itsestään hieman muita parempia ihmisiä. Itse aiheesta he eivät tienneet juurikaan mitään.

Samaa asiaa tavoittelee suuri osa viime päivinä jääkiekkomaajoukkueen kännäämistä arvostelleista ihmisistä. Tai pari vuotta sitten ilmastonmuutoksen vaaroista huutaneista. Ja onhan nämä opportunistit ulosmitanneet matkan varrella intellektualismia milloin maahanmuuton milloin liito-oravien avulla. Kun on kyseessä oman hännän nostaminen, niin tarkoitus pyhittää keinot ja kaikki keinot ovat sallittuja. Lopputuloksesta sen sijaan on yleensä itse asialle pelkkää haittaa.

Yhteistä näissä kaikissa tapauksissa on se, että äänekkäimmät huutajat eivät itse yleensä tiedä mitään itse aiheesta tai heillä ei ole mitään suhdetta siihen. Tai se suhde on henkilökohtaisesta syystä täysin vinksahtanut. Heillä on ainoastaan tarkoituksenmukainen mutta erittäin subjektiivinen mielipide, jota sitten julkisuudessa huudetaan suureen ääneen ainoana tavoitteena yrittää brändätä itsestään pikkuisen parempi ihminen. Eli käytännössä parempi kuin todellisuudessa onkaan.

Pahinta on se, että muut ympärillä uskoo näiden opportunistien asiaan ja rupeaa pitämään heitä oikeasti parempina ihmisinä. Tämä vain lisää vettä myllyyn ja lopputuloksena voi olla, että ihminen jolla ei ole kovinkaan laajaa omaa ymmärrystä ja/tai mielipiteitä saattaa päästä vaikka minkälaiseen asemaan - jopa eduskuntaan. Tästä on kuulemma ollut epäilyksiä viime aikoina. Hyvät ihmiset, älkää uskoko kaikkea, mitä joku ulkopuolinen muodollisesti viisas ihminen sanoo, uskokaa sitä miltä teistä tuntuu ja muodostakaa mielipiteenne sen perusteella. Auktorisoidusti viisas ei välttämättä ole viisaasti auktorisoitu.

Voittaminen on joukkuepeliä

”Tämä oli nimenomaan joukkue. En ole koskaan pelannut tällaisessa joukkueessa! Ei tässä välttämättä parhaat pelaajat olleet, mutta hengeltään tämä porukka oli täyttä rautaa” oli Anssi Salmelan kommentti ottelun jälkeen. ”Tämä oli Mikko Koivun joukkue” sanoi puolestaan Jukka Jalonen, kun häntä onniteltiin menestymisestä.

Tähän tiivistyy kaksi tärkeää asiaa, joista kaikessa johtamisessa olisi paljon opittavaa: menestyminen on joukkuepeliä ja suomalaista joukkuetta pitää johtaa edestä. Ihan niin kuin muuan Koskela teki aikanaan toisenlaisessa ottelussa toista naapuriamme vastaan.

Hyvä esimerkki joukkuepelin toimimattomuudesta oli jälkimmäinen venäjä –ottelu: supertähdet pelasivat miten halusivat ja valmentaja mökötti aitiossa poissaolevan näköisenä yrittämättäkään johtaa pelaamista. Ja turpiin tuli. Se on ainoa, mitä voi saavuttaa, jos yrittää hyökätä yksin kuutta muuta vastaan.

Sen sijaan hyvä esimerkki joukkuepelin toimivuudesta oli Suomen joukkue. Finaalissa jokainen ketju teki vähintään yhden maalin. Numerot eivät todellakaan olisi olleet 1-6, jos meillä olisi ollut vain yksi toisiaan kyräilevistä NHL-huipuista rakennettu ”ratkaisijaketju”, jonka niskaan olisi ladattu kaikki maalitoiveet.

Jalonen käyttää vaativaa pelitapaa ja korostaa pelaamisen rohkeutta. Hänellä on ollut pitkä tie rakentaa edellisen sukupolven ”mikä on kun Teemu ei tee maalia” –joukkueesta uusi maailmanmestari ja voittajajoukkue. Tinkimätön linjan pitäminen, joukkueena pelaamisen korostaminen ja rohkeat linjan mukaiset pelaajavalinnat loppujen lopuksi palkitsivat kovan yrittämisen.

Tämä oli hyvää oppia koko Suomelle ja jatkoa tuoreille vaalituloksille: uusiin ja nuoriin pelaajiin pitää uskoa. Heille pitää luoda mahdollisuus ja se onnistuu vain antamalla peliaikaa.

Positiivisen optimismin negatiiviset seuraukset?

Meillä oli sotien jälkeen ahkera kansa sekä ajan ja olosuhteiden luoma hyvinvointikone, jota sokean päämäärätietoisesti polkemalla lopputuloksena ei voinut olla mitään muuta kuin menestyminen ja hyvinvointi. Nyt on telakat myyty korealaisille, metsäteollisuus ei investoi enää lanttiakaan Suomen kamaralle ja aikamme legenda Nokia ei pelkästään yski, vaan sillä on pikemminkin keuhkotauti. Hyvinvointikoneen polkijat siirtyvät vanhetessaan istuskelemaan tarakalle ja jäljellejäävistä polkijoista yhä useampi miettii, että ”ei perhana, tämä suomalainen munamankeli käy liian raskaaksi, taidan hankkia kiinalaisen skootterin”.

Kaikki muu ympärillä on muuttunut paitsi se, että me emme huomaa sitä. Todellisuuden sokeus on pysynyt samana vuodesta toiseen. Me olemme jo pitkään eläneet velaksi ja tilanne sen kun pahenee. Suomen valtiolla on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kunnilla tilanne on vielä pahempi. Suomen talouden velkaantuminen ja markkinoiden epävarmuuden kasvu tulevat nostamaan korkotasoa, joka heijastuu totta kai myös yksityisiin talouksiin. Yhä suurempi osa veroista menee velan korkojen maksuun eikä enää hyvinvoinnin rakentamiseen.

Yksityistaloudet (eli sinä) ovat myös velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin. Valtiovarainministeriön tuore ennuste kertoo, että kotitaloudet aikovat tänä vuonna kuluttaa enemmän kuin ansaitsevat ja että samalla säästäminen hiipuu. Saman suunnan odotetaan jatkuvan myös seuraavina vuosina. Jokainen laskutaitoinen ymmärtää miten käy, jos syö enemmän kuin tienaa: on pakko ottaa lisää velkaa. Ministeriön ennusteen mukaan parin vuoden päästä kotitalouksien velka nousee 120 prosenttiin käytettävissä olevista tuloista.

Se on samaa luokkaa kuin kriisimaa Kreikan valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen. Me kyllä huomaamme rikan veli Kreikan tai Portugalin silmissä, mutta hyvinvoinnin huumepöllyssä emme näe malkaa omassa silmässämme.

60-luvulla oltiin poliittisia ja yhteiskunnallisia hippejä, nyt ollaan talouden hippejä. Lahkeet liehuen ja kukka hiuksissa telmitään totisten taloushaasteiden rintamalla uskoen, että auringon paiste ja luojan hyvä tahto korjaavat asiat. Sitten kun vastaan tulevat korkojen noston sarjatuli ja tulojen putoamisen tykistökeskitys, niin mennään ihan tuusan nuuskaksi ja lopputuloksena on taas muutama kymmenen tuhatta henkisistä syistä ennenaikaiselle sairaseläkkeelle jäänyttä muuten tervettä ja työkykyistä ihmistä. Niin kuin kävi 20 vuotta sitten.

Me olemme kokonaisena kansakuntana laittaneet yltiöoptimismin ruusunpunaiset aurinkolasit päähämme. Liiallinen optimismi on usein ennen kaikkea vastuun pakoilua. Vastuu siirretään jollekin epämääräiselle kolmannelle osapuolelle mutisten, että kyllä asioilla on taipumus järjestyä, jos uskoo tulevaisuuteen ja ajattelee positiivisesti. Se on pieni helpotus omaan hetkelliseen tilanteeseen, mutta suuri virhereaktio pitkän aikavälin menestymisen näkövinkkelistä. Hyvät asiat eivät yleensä tapahdu toivomalla vaan tekemällä. Kansanomaisemmin sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi.

Me olemme käyneet joukolla yltiö-optimismi aseenamme muutostarpeen kimppuun. Sen sijaan, että keskittyisimme vääristymien korjaamiseen, me käytämme kaiken aikamme ja energiamme tosiasioiden peittelemiseen ja vastuun pakoiluun. Palkkaamme ulkopuolisia konsultteja rakentamaan erilaisia positiivisia ongelmien unohtamisohjelmia ja hengenkohotuskursseja, jotta voisimme sulkea silmät todellisuudelta. Kuskaamme työpaikoillaan ahdistuneet ihmiset busseilla metsän keskelle  saneerattuun entiseen navettaan (jota nykyään kutsutaan hyvinvointikeskukseksi) piirileikkimään ja pussijuoksemaan väittäen, että se parantaa jollakin tavalla työssä jaksamista. Me teemme kaikkemme, että voisimme tehdä kaikkea muuta kuin sitä, mikä pitäisi tehdä. Eli muuttua. Mikään ei ole niin vaikeaa, raskasta ja pelottavaa kuin muutos. Muutos sattuu, aina ja joka asiassa.

Muuttumisen vaikeuden, raskauden ja pelon edessä optimismista on tullut jonkinlainen ajan muoti-ilmiö: ”must on hienoo olla niinku optimisti”. On hyväksyttävämpää olla jonkun asian suhteen epärealistinen optimisti, kun taas realismi tai skeptisyys on jotenkin rahvaanomaista tai maalaista. Realismista on tullut synonyymi pessimismille, joka tänä päivänä usein leimataan yhteistyökyvyttömyydeksi.

Kun päättäviin asemiin haetaan ainoastaan äärimmäisen yhteistyökykyisiä ihmisiä, niin lopputuloksena on se, että kansaamme johtaa armeija toivottomia optimisteja, jotka katsovat maailmaa pää takapuolta myöden pensaassa. Ja päätökset ovat sen mukaisia. Niin kuin tässä Portugali asiassakin on vaarana käydä. Tämä on 100% laimentamatonta pöljyyttä.

Albert Einstein aikanaan määritteli hulluuden jotenkin niin, että tehdään samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta odotetaan eri lopputulosta. Jotakin on pakko ruveta tekemään toisella tavalla. Me kansakuntana selviämme ainoastaan, jos ja kun opimme ottamaan vastuun tulevaisuudestamme. Omastamme, perheidemme, lähimmäistemme ja niidenkin, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Ei ole olemassa mitään tai ketään, jotka ottavat vastuun meidän puolestamme, vaan vastuu on otettava itse. Euroopan unioniin ei voi perustaa EEVE:ä (eurooppalaisten elämän vakauttamiselin), joka ottaa vastuun hyvinvoinnistamme. Tärkeintä on  rakentaa hyvä elämä ja se ei tule kuluttamalla vaan yrittämällä.

Sairauskertomus hyvinvointisuomesta

Vuoden vaihteessa reissussa Aasiassa sattui onnettomuus, jonka seurauksena jouduin hoitoon paikalliseen sairaalaan. Kaiken tuskan ja hankaluuden keskellä kahdeksan tunnin sairaalan menomatkan aikana muistan ajatelleeni, että minkälaiseenkohan läävään sitä lopulta päätyy. Maailman terveydenhoidon ykkösvaltion omaa poikaa mietitytti, millaisen poppamiehen hoteisiin sitä oikein joutuu.

Sairaala oli kuitenkin kaikin tavoin länsimaiset kriteerit täyttävä moderni laitos. Kiasman kauniin silhuetin ja muiden ylimaallisten kulttuurihankkeiden investointivarjoon jäänyt Töölön sairaala vaikuttaa itse asiassa vienankarjalaiselta parantolalta siihen verrattuna.

Henkilökuntaa (koulutettuja hoitajia) oli noin neljä kertaa enemmän kuin Suomessa. Ystävällisyys ja aito välittämisen tunne kompensoi huonon järjestelmällisyyden ja tehottomuuden, ja kun neljä hoitajaa käy kukin vuoron perään lupaamassa tehdä saman asian, niin joku niistä todennäköisesti tekeekin sen. Kuitenkin kun ei ollut oikein yhteistä kieltä ja ainoa viihde oli televisiosta tulevat erilaiset riisiviljelystä ja buddhalaisuudesta kertovat tv-ohjelmat, niin tuli monta kertaa mieleen, että voi kun pääsisi Suomeen.

Sinä autuaana Suomeen paluun päivänä sitten, kun olin maannut 12 tuntia Töölön sairaalan vetoisassa aulassa ihmisten keskellä pulloon pissaillen, ajattelin että voi kun pääsisi takaisin sinne mistä tulikin. Matkustusta oli takana parikymmentä tuntia, siirtolääkitysmömmöissä melkein syömättä ja juomatta. Lopulta sitten puolen vuorokauden jälkeen, kun suomeksi sanottuna poltin päreeni, niin sain ensimmäisen kerran syötävää ja minut vietiin kolme kerrosta ylemmäksi hieman rauhallisemmalle käytävälle makaamaan, huoneissa ei edelleenkään ollut tilaa.

Toisella käytävällä olikin sitten jo viihtyisämpää, kun siellä makasi seurana laumoittain talviliukkailla kaatuneita mummoja. Jokainen siinä katetrit ja sorsat levällään, iltapalat tilapäisten pöytien päältä lattialle lennellen, kun vierailulle kulkevat omaiset pyyhälsivät ohi kapeilla käytävillä edestakaisin.  Hoitajat olivat super-kireitä ja stressaantuneita: liian vähän henkilökuntaa, jatkuvia 12 tunnin työvuoroja, ala-arvoisissa työolosuhteissa 50-luvulla rakennetuissa liian ahtaissa tiloissa. Tunnelma oli kuin DDR:ssä. Ja mikä pahinta, iso osa asioista unohtui tai viivästyi, kun henkilökunnalla oli yksinkertaisesti aivan liikaa töitä.

Vammani jouduttiin operoimaan uudelleen ja parin päivän kuluttua sainkin ihan oman huoneen, josta  sitten ruvettiin saman tien hätistelemään pois, koska on niin kova tilanpuute. Eri lääkärit ja asiantuntijat kertoivat pitkät listat mitä kaikkea tarvitsisin (kuten pyörätuoli, jalkatuki jne.), jos vain olisi antaa sellaiset, mutta kun ei ole varaa hankkia niitä tarpeeksi, niin ei voi antaa… voi hyvää päivää. Osan sai taas jämäkästi tiukkaamalla ja osa piti vain ostaa itse. Sellaisen pissapullon (sorsan), jota pyynnöstä huolimatta en saanut, laitoin vain sivuilleni vilkuillen kassiini. Kyllä minä toki pärjäsin, mutta monta kertaa tuli mieleen, miten avuttomat vanhukset saavat edes jonkinlaista asianmukaista kohtelua ja asiansa hoidettua.

Siitä eteenpäin ns. julkisen sairaanhoidon kautta on ollut kolmen kuukauden aikana kokonaista kaksi lääkärikäyntiä, joissa molemmissa erikoistuvalla nuorella kandilla on ollut reilut viisi minuuttia aikaa perehtyä minun asiaani. Siinä ajassa ehtii juuri lukemaan läpi aikaisemmat raportit, toteamaan röntgenkuvista että ”ahaa, tässä on ilmeisesti kysymys jalasta” ja lupaamaan lähettää kaikki tarvittavat paperit perässä postissa. Taitava ennustaja pystyisi parempaan tai ainakin tapaaminen olisi empaattisempi. Kun valittelin, että vammat eivät parane toivotulla tavalla ja kenelläkään ei tunnu olevan aikaa perehtyä asiaan, vastaus oli taas kiire ja sain kehotuksen, että kannattaisi ehkä mennä yksityiseen hoitoon.

Sitten meninkin ja toki asiat siellä hoituivatkin paremmin. Lääkärini kertoi  (lähes ylpeyttä äänessään), että hänellä on potilaita, jotka ovat ottaneet vippiä voidakseen tulla yksityiseen hoitoon. Ja tarjoaahan jo muutama yksityinen lääkäriasema itsekin rahoitusratkaisuja. Onhan se hienoa hyvinvointivaltion palvelua, kun terveyttäkin voi ostaa jo osamaksulla.

Kotiin päästyäni sain tehdä tuttavuutta myös Kelan kanssa, meistä ei ainakaan vielä tullut parhaita kavereita. Laitoin muutaman viikon kuluttua kotiin päästyäni vireille kuntoutushakemuksen, olin jo siinä vaiheessa toimittanut Kelalle vähintään kilon erilaisia todistuksia ja asiakirjoja lääkärinlausuntoineen. Sieltä tuli muutaman viikon kuluttua nootti, että toimittamani A-lääkärinlausunto ei kelpaa, vaan minun pitää toimittaa B-lääkärinlausunto. Sen hankkimiseen meni taas viikon verran aikaa: sain samanlaisen todistuksen kuin olin jo aikaisemminkin toimittanut sinne, mutta siinä kulmassa luki B. Ja joka ikinen tieto löytyi itse asiassa vielä tarkemmin selitettynä toista eri tarkoitusta varten toimittamastani E-lausunnosta. Jokainen todistus maksoi erikseen.

Kun sitten kului pari viikkoa, niin soitin ja kysyin mikä on kuntoutushakemuksen tilanne. Asia oli mennyt käsittelyyn viikkoa aikaisemmin ja käsittelyaika on 4-6 viikkoa. Tällä hetkellä käsittelyyn menosta on kulunut jo yli kuukausi ja asia on edelleen prosessin alla. Haasteena on vaan se, että itse jalan kuntoutuksen tarve alkaa olla jo ohi ja riski pysyvän liikehaitan jäämisestä puutteellisen kuntoutuksen vuoksi on kasvanut merkittävästi. Tällä hetkellä päätös on ollut pari viikkoa kiinni asiantuntijalääkärin lausunnosta. Lääkärillä on kiire, kun ahneuksissaan on HYKS:ssa virkalääkärinä, pitää yksityispraktiikkaa kahdella eri lääkäriasemalla sekä toimii vielä Kelan asiantuntijalääkärinä.

Talven aikana olen toimittanut Kelalle kahdeksan kertaa erilaisia hakemuksia tai selvityksiä ja saanut sieltä vastaavasti 14 erilaista tiedonantoa. Ei se ihme ole, jos siellä on kädet täynnä töitä. Olisi pitänyt joulukuussa ymmärtää laittaa varmuuden vuoksi kuntoutushakemus kuukautta ennen onnettomuutta, niin silloin olisi voinut saada itse hoidon ajallaan.

Minä tunnen terveydenhuollon kokonaisuuden aika huonosti, nämä ovat vain omia kokemuksiani; sairaalassa tapaamieni vanhusten kokemukset olivat paljon karumpia. Ei ole lainkaan sellainen fiilis, että onpa lottovoitto syntyä Suomeen. Terveydenhuoltoa eniten kehuvat ja sen tulevaisuudesta päättävät ne, jotka itse kuuluvat yksityisissä lääkärikeskuksissa tarjottavan työterveyshuollon piiriin. Terveyskeskuksissa tuntikausia lastensa kanssa jonottavat varattomat perheenäidit ja sairaaloiden käytävillä makaavat mummot ovat eri mieltä.

Tilanne on niin kuin monessa muussakin asiassa Suomessa: asioiden osaaminen on maailman parasta, mutta ns. asiakaspalvelu on hoidettu huonosti. Asioista päättävät keskittyvät tekemään asioita oikein sen sijaan, että tehtäisiin oikeita asioita. Niin kuin meille opetetaan alakoulusta saakka. Sairaalassa ollessani eräs hoitaja avautui kyyneleet silmissä: ”ei tätä kestä millään, on vain ajan kysymys, milloin tämä räjähtää silmille niin, että oikeasti ja varmasti herätään”. Sitä kauhulla odotellessa.

Mikä on Suomen vastuu kriisimaiden lainoista, osa II

Euroopan rahoitusvakausvälinettä (ERVV) koskeva osakassopimus hyväksyttiin viime kesänä eduskunnassa äänin 157-31. Se oli demokraattinen ja melko yksimielinen päätös. Jokainen poliitikko, joka äänesti puolesta ja nyt kritisoi ankarasti kyseisen välineen käyttöä, voi mennä itseensä: miksi päättää ostaa perheelle auto ja hankinnan jälkeen, kun kaikki ovat lähdössä innokkaina ajelulle, vaatia sitä käyttökieltoon liian vaarallisena. Menetelmä on hyvä ja siitä on jo sovittu, nyt pitää keskittyä sen käytön pelisääntöihin.  Ja mistäs muusta me suomalaiset olimmekaan tunnettuja, kuin siitä että sanaan voi luottaa - vai?

Jos Suomi lähtee tukemaan ERVV:n käyttämistä Portugalin pelastamiseksi, niin kukaan ei osaa sanoa mitään lopputuloksesta: pelastuuko Portugali tai menettääkö Suomi rahansa. Oli niin tai näin, niin Suomen pitää ajatella asiaa itsekkäästi: onko Portugalin pelastuminen Suomen talouden tulevaisuuden kannalta tärkeää ja onko mukaan lähteminen riskitkin huomioiden edullisempi vaihtoehto kuin oppositioon jääminen.

Jos Portugali kaatuisi, se tarkoittaisi, että sille lainanneet pankit tulisivat kärsimään suuria tappioita. Sitä kautta epävarmuus koko Euroopan rahoitusmarkkinoilla kasvaisi. Pankit eivät enää uskaltaisi lainata rahaa toisilleen, minkä seurauksena raha ei liikkuisi ja se painaisi koko Euroopan talouden taantumaan. Ja osakkeiden kurssit laskisivat eurooppalaisissa pörsseissä.

Talouskasvu Suomessakin loppuisi (siis se, minkä varaan koko hyvinvointivaltion säilyminen on rakennettu) ja työttömyys kasvaisi, kun yrityksien toimintaedellytykset huononisivat. Edellinen taantuma maksoi Suomella noin 40 miljardia, joka on aika paljon enemmän kuin takuuosuus Portugalin lainoista. Suomellakin on noin 76 miljardia lainoja, joiden korkomenot kasvaisivat olennaisesti ja itsekin tarvitsemme ennusteen mukaan lähivuosina lisää lainaa 8 miljardia  vuodessa selvitäksemme kuluistamme. Tämän rahan saaminen olisi kalliimpaa ja vaikeampaa; ellei mahdotonta.

Käy Portugalin miten käy, jos emme lähde Portugalin pelastamiseen mukaan, niin asemamme EU:n jäsenenä huononee oleellisesti. Asemamme ja painoarvomme on tähän saakka ollut kokoomme nähden merkittävä, koska olemme hoitaneet omat taloutemme ja vastuumme useisiin muihin euromaihin verrattuna erinomaisesti. Meitä on kuunneltu ja meille on annettu vastuuta. Olemme oikeasti pystyneet vaikuttamaan päätöksentekoon.

Jos nyt sitten muuttaisimme yhtäkkiä linjaamme ja emme ainoana maana (myös ainona, joka tarvitsee eduskunnan hyväksynnän) lähtisikään mukaan tukipakettiin, niin maineemme EU:ssa muuttuisi oleellisesti huonompaan suuntaan. Tuoreiden eduskuntavaalien tulos vielä entisestään vahvistaisi mielikuvaa Suomen muuttumisesta änkyrämaaksi. Tämä tarkoittaisi erittäin huonoa neuvotteluasemaa tuleviin kesän neuvotteluihin, joissa päätetään EU:n tulojen keräämisestä ja rahojen jakamisesta. Erityisen vaikea kysymys tulisi olemaan maataloustuet, joka asia on Suomelle erittäin tärkeä. Tässäkin olisi hyvin helppo hävitä enemmän, kuin mitä vastuumme Portugalin tukipaketista olisi.

Meidän pitäisi edelleen yrittää keskittyä enemmän ERVV:n osakassopimuksen (tai ennen kaikkea tulevien sopimusmallien) ehtoihin vaikuttamiseen, kuin juupas-eipäs keskusteluun osallistumisesta. Samat poliitikot, jotka pitävät uppiniskaisesti kiinni kaikista saavutetuista eduista, huutavat eniten Portugalin takuita vastaan ymmärtämättä, että kyse on meidän omasta kyvystämme turvata taloutemme ja saada tulevaisuudessa luottoa, joka nimenomaan tullee olemaan meilläkin ainoa keino maksaa kaikki nämä ”saavutetut edut”, joista pidämme rystyset valkoisina kiinni.

Mikä on Suomen vastuu kriisimaiden lainoista?

Kaikki lähti siitä, että suuret eurooppalaiset pankit lainasivat nyt vaikeuksissa oleville maille noin 1300 miljardia euroa. Lainaa annettiin holtittomasti ja sen hinnoittelussa ei otettu huomioon riskejä. Eli suomeksi sanottuna lainaa annettiin liikaa ja liian löysillä ehdoilla.

Senkin seurauksena esimerkiksi Kreikka on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei pysty mitään normaaleja valtion tulonhankintakeinoja käyttämällä keräämään niin paljoa rahaa, että se selviäisi veloistaan. Edessä on siis tilanne, jossa Kreikka ei pysty maksamaan lainojaan ilman valtavia leikkauksia sekä pitkää elvytysohjelmaa ja silloinkin jollekulle saattaa tulla luottotappioita. Ja jonkun pitää auttaa Kreikka alkuun uudella tielle. Ne suuret kysymykset tässä ovat, kuka ottaa vastuulleen luottotappiot ja kuka auttaa alkuun?

Luottotappioiden vastuissa maalaisjärjellä ajateltuna marssijärjestys on: 1 velkainen valtio, 2 lainan antanut pankki, 3 pankin kotimaa ja 4 jokin muu vaihtoehto, kuten toinen EU maa. Ja lisää maalaisjärjellä ajateltuna, jos vastuutahot 1, 2 ja 3 eivät selviä vastuusta, niin sitten pitää turvautua vaihtoehtoon 4. Eli jos Kreikka, Commerzbank ja Saksan valtio eivät selviä vastuista, sitten saatetaan tarvita Suomenkin apua.

Arvostetun suomalaisen taloustieteen professorin Bengt Holmströmin mielestä pöytä voitaisiin puhdistaa, jos velkaa myöntäneet pankit ottaisivat luottotappiot ja niiden kotimaat ottaisivat vastuut niistä. Eikö kuulostakin loogiselta, miksi näin ei sitten tehdä? Miksi Suomen pitää lähteä mukaan talkoisiin?

On totta, että Suomi on sitoutunut EU:n pelisääntöihin ja olemaan mukana auttamassa kriisimaita. Sanansa mittainen pitää olla (paitsi eteläeurooppalaisten) ja koko Euroopan talouden kehitystä uhkaavien riskien vuoksi kaikkien pitääkin kantaa yhteinen vastuu. Kysymys onkin siitä, miten niitä autetaan.

Hoitokeino numero yksi on, että Kreikka hoitaa omat sotkunsa. Luotoille pitkä maksuaika ja menot kuriin. Kohteita menojen leikkaamiseen kyllä löytyy: Kreikassa jäädään eläkkeelle keskimäärin 53-vuotiaana, eläkemenot kasvavat huomattavasti nopeammin kuin muissa EU-maissa, virkamiehille maksetaan jouluna ja pääsiäisenä ylimääräiset kuukausipalkat ja heitä ei voi erottaa, työpaikalle ajoissa saapuville on maksettu lisäpalkkioita jne. Harmaa talous on 30% BKT:sta ja tätä kautta pelkästään arvonlisäverotuloja valtio menettää 30 miljardia vuodessa. Kreikka esittikin jo ihan lonkalta 30 miljardin vuosisäästöjä, joka on suhteessa valtion velkaan suurin piirtein saman verran kuin suomalainen keskimääräinen asuntovelallinen maksaa vuodessa suhteessa kokonaisvelkaan. Eli hoidettavissa.

Isot saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset pankit hoitakoon omat luottonsa niin kuin parhaaksi näkevät. Jos ei rahat riitä, sitten pitää hakea lisää rahaa ja luottoa markkinaehtoisesti ihan samalla tavalla kuin aikanaan teki voittoa ja jakoi bonuksia myös markkinaehtoisesti.

Samat suuret eurooppalaiset valtiot ovat taanneet erilaisia eläke/vastaavien rahastojen sijoituksia kyseisiin pankkeihin. Niin kuin Suomikin viime kädessä omansa. Kukin nuolkoot silläkin rintamalla omat haavansa.

Haasteena tässä ovat ylimenokauden rahoitus (millä Kreikka maksaa lainojaan ennen kuin säästöt saadaan toteutettua) ja ns. vanhojen EU:n ulkopuolisten luottojen uusiminen. Tätä EU lähti rahoittamaan ja sitä me lähdimme takaamaan 1,48 miljardin osuudella, josta Kreikka on lainannut 515 miljoonaa. Suomen on osuus koko lainan takuista on siis 1,35%. Se ei vaikuta mitenkään kohtuuttomalta kokonaisuuteen verrattuna. Ja tällä luotolla ei ole mitään tekemistä suurien eurooppalaisten pankkien lainojen kanssa.

Jos EU (tai Suomi) toimisi tämän luoton suhteen ”markkinaehtoisesti”, se vaatisi lainalleen reaalivakuuden. Jokuhan taisi aikanaan sanoa, että Kreikan pitäisi antaa Kreeta vakuudeksi. Joka tapauksessa, jos lainaajalla on epävarma maksukyky mutta omaisuutta, niin ainahan silloin omaisuus pantataan lainan vakuudeksi. Mistään muualta tai mitään muuta vakuutta lainaan ei voi saada, kuin se minkä Kreikka itse pystyy antamaan ja lupaamaan.

Jos sitten kuitenkin Kreikka kaatuu, niin siltä peritään tätä lainaa monien muiden lainojen joukossa. Tässä kohtaa tullaan juuri siihen, kaatuuko Kreikka ilman ohjausta (ja EU:n tukea) koko maailman syliin ja tuuliin vai kaatuuko se ohjatusti muun Euroopan tukemana ja yhtä tavalla ehdoilla. Jälkimmäisessä tapauksessa meillä on jonkinlainen mahdollisuus saada rahamme takaisin.

Edelleen jäi avoimeksi kysymys, oliko meidän järkevää lähteä takaamaan Kreikan lainaa. Siinä on kysymys ennen kaikkea meidän ja valuuttamme uskottavuudesta kansainvälisessä taloudessa, johon asiaan en pelkällä pirttijärjelläni osaa enkä uskalla ottaa kantaa. Toinen asia on lainan ehdot: jos Kreikka todella menee nurin, niin jokuhan sieltäkin saa rahansa takaisin ja jonkun kanssa se asiansa hoitaa kuntoon, jos meinaa vielä maailman kartalla säilyä. Onko hoitolistalla ykkösenä HBOS ja Commerzbank vai EU-maiden elvytyslaina, onkin sitten jo toinen juttu. Veikkaan, että siinä kisassa Suomi voi olla aika heikoilla ilman etukäteen sovittuja tiukkoja pelisääntöjä.

Nyt pitäisi lopettaa jauhaminen kaiken maailman pankkien vastuista ja velkamaiden konkursseista ja keskittyä siihen, miten tästä selvitään vähimmällä. Miten pelastetaan Euroopan talous niin, että meidän osuuden ehdot ovat järkevät ja realistiset; millaiset ovat silloin pelisäännöt. Me emme voi elää maailmassa, joka toimii markkinatalouden ehdoilla, mutta jota ohjataan vanhakantaisin poliittisin menetelmin. Ja kyllä tässä kohtaa Suomella on oikeus esittää kysymyksiä ja vaatimuksia siitä, mitkä ovat ne pelisäännöt ja miksi. Ei se ole mitään häiriköintiä, vaan järkevää markkinataloudellista asioiden hoitoa.

Kansanedustajan ominaisuuksista

Nyt kun me kaikki joukolla kirmaamme vaaliuurnille täyttämään kansalaisvelvollisuutemme, on hyvä palauttaa mieliin muutamia kansanedustajille tärkeitä ominaisuuksia. Ihan vaan valinnan helpottamiseksi.

Edustaminen. Kansanedustajankin ominaisuudet voisi jakaa niin kuin monen muunkin asian perus- ja lisävarusteisiin. Kansanläheisemmin vähän niin kuin auto. Tai huoltoasema: nykyään täyden palvelun maantiekeitaassa on kattava valikoima jalkaraspeja, mutta siellä ei saa huollettua autoa ja 300 hengen ravintolan nurkalla on yksi bensapumppu, johon on sadan metrin jono. Lisävarusteet ovat ryöstäneet vallan perusvarusteilta. Eipä nimikään ole enää huoltoasema, vaan liikenneasema. 

Pitäisikö kansanedustajankin titteli muuttaa samalla tavalla? Perusasioita, kuten rehellisyys, vastuullisuus, ei koeta enää tärkeiksi, vaan tilalle on tullut lisävarusteet kuten säätäminen ja opportunismi. Miten olisi pelkkä edustaja? Se kuvaisi paremmin nykypäivän menoa: voisi edustaa ohimosuonet pullollaan 24/7. Mikäs sen mukavampaa olisi. Voisi edustaa ravintolassa ja ulkomaanmatkoilla. Ja myös vaikka valiokuntatyössä, sielläkin titteli edustaja kuvaisi paljon paremmin nykyistä työtä kuin vanhakantainen titteli kansanedustaja. Sitä vaan ”niinku edustais” hiki päässä päivästä toiseen tekemättä mitään konkreettista tai ottamatta kantaa koskaan mihinkään. Vai olisiko kaiken perusta kuitenkin ymmärtää, miksi minut valittiin kansanedustajaksi? Minut valittiin edustamaan kansan mielipiteitä.

Muisti. Kun on sisäistänyt tehtävänsä, hyvä (tai edes kohtalainen) muisti on myös tärkeä asia. Että muistaa, mitä on luvannut. Yksi erittäin kätevä apuväline tähän on koulusta tuttu keino kirjoittaa se vaikka kämmeneensä. ”Olen täällä, koska lupasin alentaa veroja”. Kun tiukassa neuvottelutilanteessa sitten joutuu ottamaan kantaa ja mielipiteen perusteella on luvassa paikka valtiovarainvaliokunnassa, voi vilkaista kämmeneensä ja tarkistaa, mitä tuli luvattua. Kun lupauksistaan ja lunttaamisesta huolimatta kannattaa muiden tavoin verojen korottamista, että pääsisi valiokuntaan ja äiti voisi vihdoinkin olla ylpeä pojastaan, niin tullaankin sitten jo seuraavaan ominaisuuteen.

Rehellisyys. Poliitikon rehellisyyttä on vaikeaa määritellä, koska siitä ei ole olemassa kovin paljoa käytännön kokemusta. Me huudamme nyrkit pystyssä liito-oravien ja kuuttien kannan säilymisen puolesta, joita molempia Suomessa jäljellä vielä satoja yksilöitä, kun taas rehelliset poliitikot on laskettavissa yhden käden sormilla. Niitähän näissäkin vaaleissa pitäisi suojella. Tosiasia on ikävä kyllä se, että rehellisen ehdokkaan on vaikea päästä eduskuntaan. Annetaan lisää –ehdokas menestyy paremmin kuin otetaan pois –ehdokas riippumatta asioiden todellisesta tilasta. Mutta tämä kohta voidaan kuitata tällä, koska empiirisen tiedon perusteella tällä ominaisuudella ei ole juurikaan merkitystä. Kansanedustaja voi tehdä melkein mitä tahansa joutumatta siitä vastuuseen ja onhan se nähty, että kansa kuitenkin äänestää saman edustajan uudelleen edelliskauden pölvästelyistä huolimatta.

Mieltä oleminen. Mieltä olemisen osaaminen on parlamentarismin pitkän historian valossa yksi vaikeimpia taitoja. Se on huomattu näissäkin vaalikeskusteluissa. On aivan ylivoimaisen vaikeaa esimerkiksi vastata kysymykseen yhdellä sanalla kyllä tai ei. Tätä voisi avittaa vaikka järjestämällä kursseja uusille ehdokkaille. Eduskuntatalon nurkalla oleva Aalto Yliopiston avoin korkeakoulu voisi järjestää Mieltä olemisen -kursseja. Siellä uusia ehdokkaita opetettaisiin konkreettisesti ilmaisemaan oma  mielipiteensä ja päättämään asioista. Vähän niin kuin sosiaalisesti syrjäytyneiden uudelleen yhteiskuntaan valmentamisessa opetetaan tekemään yksinkertaisia valintoja. Oppisi esimerkiksi vastamaan kysymykseen ”pitääkö ensi kaudella toteuttaa leikkauksia kuntasektorilla” valitsemalla joko kyllä tai ei. Eikös se olisikin pieni askel poliitikolle, mutta suuri demokratialle?

Asiantuntevuus. Eihän se mitään haittaisikaan, jos vielä sattuisi osaamaan asiansa. Esimerkiksi matematiikan osaaminen olisi kansanedustajalle hyvin hyödyllinen taito. Nykyisten puolueiden puheenjohtajien vaalidebatissa näkyy selvästi, että esimerkiksi 80-luvulla matematiikka on ollut peruskoulussa valinnainen aine kosmetiikan kanssa (lukuun ottamatta Soinia, joka on piristävä poikkeus 70-luvulta). On syntynyt ihan uusi matematiikan laji, poliittinen aritmetiikka, jossa ei ole merkitystä sillä, mitä luvut oikeasti ovat, vaan sillä miltä ne kuulostavat tai näyttävät. Viisi kertaa kuusi on viisikymmentäkuusi, ei enää 30.

Nil est dictu facilius - mikään ei ole helpompaa kuin sanominen. Paitsi äänestämällä vaikuttaminen. Mennään joukolla äänestämään tehtävänsä merkityksen sisäistäneitä rehellisiä ehdokkaita, joilla on osaamista ja selkärankaa hoitaa työnsä Suomen kansan edustajina.

Jyrki boy by Jutta

Me ennen kimpassa kuljettiin,
mutta sinä pääsit parempaan kyytiin,
pääsit hallitukseen ja unohdit mut kokonaan.

Multa ovet Euroopan suljettiin,
sinä hyppäsit Barroson kyytiin,
nyt sä minua herjaat ja hallituskaverisi mua pitää pilkkanaan.

Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tee joskus miehen työ
Jyrki, Jyrki, älä vastapalloon lyö.

Sitten minäkin rupesin meikkamaan,
sitä sinä et huomannut lainkaan,
sinä Maria diggailit ja minua et ollenkaan.

Kun en suostunut euroa puolustamaan,
minkä kirouksen niskaani sainkaan,
nyt mä huomioo kerjään ja  minunkin kaverini pitää mua pilkkanaan.

Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tarjoo mulle hallitustyö,
Jyrki, Jyrki, muuten Paavo lyö.

Suomen talouden lyhyt oppimäärä

Meillä on ongelma – ei siis haaste vaan ongelma – jota tällä hetkellä kutsutaan kestävyysvajeeksi. Se on vaje, joka syntyy siitä, että valtion tulot verrattuna menoihin ovat kerta kaikkiaan liian pienet. Tätä vajetta emme pitkällä tähtäimellä valtiona kestä, siksi se on kestävyysvaje. Kestävyysvaje siis kertoo kuinka paljon veroja tulisi nostaa ja/tai valtion menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.

Toisin kuin asiasta keskusteluissa annetaan ymmärtää, kestävyysvaje ei niinkään johdu Yhdysvaltojen velkakriisistä tai lamasta vaan siitä, että ikääntymisen takia hoiva- ja eläkemenot kasvavat valtavasti, kun samaan aikaan työikäisiä ja työkykyisiä on entistä vähemmän tekemässä verotuloja valtiolle.

Tämä on ihan itse keitetty soppa, joka ei parane pelkällä talouskasvulla, vaan vaatii kulujen leikkaamista. Esimerkiksi muutaman seuraavan vuoden kasvuennuste on reilusti positiivinen, mutta siitä huolimatta joka vuosi velkaannumme lisää eli kestävyysvaje kasvaa.

Valtiovarainministeriön mukaan talouskasvun pitäisi olla keskimäärin 8% seuraavan 40 vuoden ajan, että sillä pystyisi hoitamaan kestävyysvajeen. Muistutettakoon, että 2000-luvun lihavina kasvuvuosina, joiden ei aivan äkkiä ennusteta palaavan, kasvu oli keskimäärin 3,5% vuodessa ja suurimmillaankin vain 5,3%. Mitäs tähän sanotte? Pääministerimme sanoo, että kyllä talouskasvu kuittaa kestävyysvajeen. Ei tainnut olla matikka Marilla se vahvin aine.

Talouskasvu muodostuu tasan kahdesta asiasta: pitää tehdä joko enemmän töitä tai tehokkaammin töitä. Lapioida ojaa pidempään tai nopeammin. Miten se sopii kansalle, joka makaa selällään pullollaan olevaa vatsaansa taputellen ja odottelee uusia etuisuuksia?

Tai sitten pitäisi tulla paljon uusia ojankaivajia, jotka painavat innolla pitkää päivää lapiot punaisena. Mistä niitä tulee, kun työelämästä poistuu koko ajan ihmisiä enemmän kuin tulee tilalle? Ja kuka ne työllistää, kun vientiteollisuuden työllistävä vaikutus on koko ajan laskeva, eikä pk-sektori ole kyennyt kasvamaan vastaavaa vauhtia.

Emmekä me toinen toisiamme palvelemalla pysty ylläpitämään hyvinvointia, vaan täytyy olla vientiin tähtäävää kasvuyrittäjyyttä. Tämäkään vaihtoehto ei näytä lupaavalta: Suomen Yrittäjien barometrin mukaan viiden viimeisen vuoden aikana ainoastaan alle 10% suomalaisista pk-yrityksistä on ollut voimakkaasti kasvuhakuisia.

Arvostettu talousasiantuntija Juhana Vartiainen sanookin: ”Jos uskoo talouskasvun ratkaisevan kestävyysvajeen, ei ole ymmärtänyt koko kestävyysvajetta”. Pahoja ymmärtämisvaikeuksia tässä asiassa tuntuu olevan erityisesti vasemmistopuolueilla. Muutenkin he voisivat mennä talousmatematiikan kurssille.

Hyvä esimerkki tästä on hölynpöly tulonsiirroista. Jos suurempituloisten tulotasoa leikataan hallinnollisesti siirtämällä tulovaikutusta pienempituloisille, tämä tarkoittaa valtion verotulojen laskua. Eikä se motivoi innokkaita yrittämään entisenkään vertaa. Lopputuloksena on vähemmän hyvinvointiin jaettavaa, kun samaan aikaan halutaan jakaa lisää. Tämä yhtälö ei vaan toimi näin.

Vasemmistolta näyttää kokonaan unohtuneen, että ennen kuin tappelee jonkun jakamisesta, pitää olla jotakin jaettavaa ja se ei synny muuta kuin työtä tekemällä. Ja työtä ei ole, ellei joku sitä tarjoa. Tarjoajia ei synny, ellei sen riskin ja vastuun ottamiseen ole kunnon kannustimia tai edes edellytyksiä. Jos yrittäjän perusturva ei ole palkansaajan tasolla, jos verotusta kiristetään entisestään ja ellei rahoitusmarkkinoilta saa järkevillä ehdoilla luottoa, niin miksi kukaan täysjärkinen (joita nimenomaan tarvittaisiin) ryhtyisi yrittäjäksi? Ryhtyisitkö itse?

Jos vajetta ei saa kuitattua kasvulla eli tulojen lisäämisellä, se pitää hoitaa menojen vähentämisellä. Ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna. Mutta mistä pitäisi leikata? Mahdollisuuksia siihen on luotu paljon, koska julkisen sektorin menot ovat kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta 4,5% vuodessa. Samaan aikaan talouskasvu on ollut yksikön pienempi eli 3,5% vuodessa.

Yksi hyvä leikkauskohde on kuntien talous. Meillä on 336 kuntaa, joissa yhtä monta kunnanjohtajaa,  talousjohtajaa, elinkeinoasiamiestä ja mitä lie pikkupäällikköä, joista jokainen tienaa paljon yli suomalaisen ansiotyöläisen keskiarvon. Ja joista jokainen nauttii 1,5 -kertaisen vuosiloman 1,5 –kertaisella lomarahalla yksityissektoriin verrattuna. Vertailun vuoksi 30% suuremmassa Ruotsissa, jossa on 80% enemmän asukkaita, on 290 kuntaa.

Ja mitä isompi kuntien ja valtion virkamiesarmeija on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä veromarkkoja jaetaan enemmän ja useampiin tarkoituksiin. Ja sitä vaikeampi varainkäyttöä on valvoa. Ja kun rahaa kulutetaan suurella hartaudella, pienellä järjellä ja olemattomalla kontrollilla, syntyy käsittämättömiä kohteita, kuten Somalian Mehiläiskulttuuriyhdistys ry:n tuki hunajantuotannon markkinoiden kehittämiseen (tuki 131.000 euroa) tai Marginaaliset äänet kuuluviin YK:n ilmastoprosessissa –projekti (tuki 645.700 euroa). Ja tämä ei ollut vitsi.

On varmaan helpompaa ja mediaseksikkäämpää puhua suurella paatoksella ja syvällä rintaäänellä homojen liitoista, maahanmuuttajien tuista tai ruotsin kielen asemasta, mutta niillä asioilla ei ole mitään merkitystä tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta, jos meiltä tätä menoa yksinkertaisesi loppuu rahat.

Vastuulliset äänestäjät valitsevat vastuullisia poliitikkoja. Vastuullisuutta ei ole se, jos valehtelee kansalle. Se, että talouskasvu hoitaa kestävyysvajeen on valhetta. Se, että selviämme ilman julkisten menojen leikkausta on valhetta. Se, että tulonsiirrot luovat lisää hyvinvointia ilman enemmän työntekoa on valhetta. Se, jos ei puhu näistä asioista, on vastuuttomuutta. Äänestäkää hyvät ihmiset vastuullisia puolueita ja ehdokkaita. Muistakaa, että sitä saa mitä tilaa.

Kyllä on maailma kummaksi mennyt

Lapsena hihittelin hölmöläistarinoille, joissa peitto pidennettiin toisesta päästä leikkaamalla ja toiseen neulomalla tai pirttiä valaistiin kantamalla säkillä auringon valoa sisään. Ne olivat melkein uskottavia ja totisia tarinoita tämän hetken poliittiseen (talous)keskusteluun verrattuna. 

Suomen valtion tulot ovat pyöreästi 40 miljardia vuodessa, kun taas menot ovat 50 miljardia. Tästäkin johtuen Suomen valtion velka on 75 miljardia ja se on ennustettu kasvavan noin 8 miljardia vuodessa. Jotta valtio kykenisi maksamaan velkaansa, sen pitää jonakin päivänä tienata enemmän kuin kuluttaa, eikö niin?

Valtion tienaamista on verot. Että valtio saisi kurottua umpeen melkein kymmenen miljardin tulovajeen ilman menoleikkauksia, pitäisi esimerkiksi ansiotulon verotulo kasvaa 35%. Eli se tarkoittaisi käytännössä keskituloisen verotuksen kaksinkertaistumista. Miljardinkin tienaaminen rokottaisi keskituloisen kukkaroa monta sataa euroa vuodessa. Käsi pystyyn he, ketkä ovat valmiita sponsoroimaan 10 miljardin gäppiä pelkästään verojen korotuksella? Jokainen ymmärtänee, että yksistään verojen korottaminen ei ole minkäänlainen vaihtoehto velanmaksukyvyn saavuttamiseksi.

Todellisuudessa maksamme veroja vielä enemmän, kun ansiotulon veron lisäksi maksamme arvonlisäveroa, autoveroa, polttoaineveroa, alkoholiveroa, makeisveroa, ympäristöveroa jne. veroja, joista veroista suuri osa maksetaan jo kertaalleen verotetulla nettotulolla. Tämän vuoksi meidän todellinen tuloveroaste lieneekin 70% luokkaa.

Haluaako joku maksaa vielä enemmän siitä, että sponsoroi huonosti hoidetun talouden epärealistista elvytystä? Jos enemmän töitä tekemällä jää vähemmän käteen, niin mikä silloin motivoi yrittämään enemmän? Mikä ylipäänsä motivoi meitä maksamaan veroillamme vielä enemmän ja useamman muun suomalaisen hyvinvointia?

Ja miksi ihmeessä me keskustelemme ainoastaan verojen lisäämisestä tai vähentämisestä, kun niillä ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden haasteita? Miksi?

Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta. Me tuskailemme, millä tavalla pitäisi uudelleen jakaa liian pieni kakku, kun pitäisi miettiä miten leivomme isomman kakun.

Poliitikkojen keskustelussa kamppailu vallasta on muodostunut tärkeämmäksi kuin valtion talouden hoitaminen tosiasioiden perusteella. Näppärä poliittinen pyrkyryysretoriikka ohjaa sisältöjä enemmän, kuin johdonmukainen yritys saada todella jotakin aikaiseksi selvällä suomen kielellä. Katso kun välähti, sanoi kuuro sokealla ja kuuntele kun räjähti vastasi sokea kuurolle.

Äänestäjillä taas saavutetuista eduista kiinnipitäminen ja pohjaton kateus ohjaavat kaikkea keskustelua. Vai mitä muuta se on, jos väittää että verojen korotus, eli se että itse kovalla työllä ansaitsemastani rahasta viedään vielä enemmän yhteiseen pottiin, on ihan ok ja oikein hyvä suunta? Prkl, se rokottaa silloin muitakin ja omat etuudet säilyvät. Ja jos se rokottaisi tuota naapuria, jolla on hienompi auto vielä enemmän, niin aina vain parempi.

Hyvä esimerkki tästä kaunaisesta keskustelusta on tuloerokeskustelu. Siinä äänessä ovat ihmiset, joiden mielestä köyhyys on sitä, että puuttuu jotakin mitä muilla on, ja joilla ei omakohtaisesti ole mitään käsitystä oikeasta köyhyydestä. Puhutaan ihmisistä, jotka kärsivät puutetta sellaisista asioista, joita ei vielä aikaisemmin oltu edes keksitty. Esimerkiksi sairaanhoidossa jonotetaan vihaisina sellaisia palveluita, joita ei 80-luvulla ollut vielä olemassakaan.

Tuloerokeskustelu ei enää palvele niitä, jotka  todella kärsivät köyhyydestä, vaan siitä on tullut populistinen muoti-ilmiö. Elämän raadollisuutta kohtaamaan pystymättömät sosiaalisirkustelijat ja kantakaupunkilaiset kukkahattuhattutädit yrittävät näyttää fiksummilta kuin ovatkaan osoittamalla höpsöä huolta tuloerojen kasvusta. Omat teot ovat vaan kovin vähäisiä.

Muutenkin poliittinen keskustelu on täynnä näitä myötämuoti aiheita, joista on kiva meuhkata, kun omilla kannanotoilla saa huomiota ja samalla pystyy positioimaan itseään paremmaksi ihmiseksi kuin oikeasti onkaan -  niin kuin aikoinaan Koijärvi, liito-oravat jne. Tuloeroista huolestuminen on nyt muotia, jos haluaa sanoa jotain fiksua ja samalla alleviivata omaa moraalista ylemmyydentuntoaan. Varsinkin jos tietää, ettei itse tule koskaan tekemään mitään niin merkittävää, että sillä voisi rikastua.

Evankelis-luterilainen ekumenia, jossa saa tehdä viikot syntiä kunhan menee sunnuntaina kirkkoon saamaan ne anteeksi, on saanut modernimman ilmentymän. Kaikkea pahaa ja väärää saa tehdä, jos vain ulospäin pystyy näyttämään hyvältä ja esimerkilliseltä. Teoilla ei ole merkitystä, vain puheet ratkaisevat. Tulevaisuudesta ei ole vastuuta, eletään tässä hetkessä ja nyt.   

Meistä on tullut vastuita pakoilevia elämän eunukkeja, jotka tekevät kaikkensa säilyttääkseen hyvän omantunnon tinkimättä mistään. Me ajamme maasturilla, joka toimii maissilla, nikotiini inhalaattoria imeskellen lounaalle, jolla syömme leipää, jossa ei ole gluteenia, jonka päälle panemme voita, jossa ei ole rasvaa ja huuhdomme sen alas maidolla, jossa ei ole laktoosia tai oluella, jossa ei ole alkoholia. Jälkiruoaksi otamme kahvin, jossa ei ole kofeiinia ja leivoksen, jossa ei ole sokeria. Lounaan jälkeen matkalla sosiaalipedagogiseen hevostoimintaterapiaan poikkeamme postista hakemaan ostos-tv:stä tilatun laitteen, joka laihduttaa ilman liikuntaa. Ei ihme, että seuraavaksi pitää hakea apteekista pillereitä, että pelit toimisi.

Tulee mieleen Häjyt elokuvan vanhan isännän sanat, kun hän kesäiltana, saunan portailla höyryävänä naukkaili pontikkaa ja filosofoi: ”Kyllä on maailma kummaksi mennyt, kun nuoret flikat juo viinaa ja raavahat miehet syö salaattia”. Niinpä.