Oikea asia, väärät motiivit?

Yhteiskuntapoliittisen keskustelun taistelukentällä sota on taas kovimmillaan ja sosiaalisen median raatokärpästen juhlat on ylimmillään: onko positiivinen syrjintä perustuslakimme ja etiikkamme mukaista vai ei. Karkeasti jaoteltuna maalainen perussuomalainen kansanarmeija on poteroissaan kaupunkilaisia vähälukuisampia eliittijoukkoja vastaan.

Keskustelun epäjohdonmukaisuutta ja suurta tunnekuohua seuratessa nousee väistämättä mieleen, että tietääkö kumpikaan osapuoli enää minkä puolesta tai mitä vastaan taistelee - kunhan taistelee. Taisteleminen on hauskaa, kun itse ei voi haavoittua. Asianosaiset katselevat hiljaa ja hämmentyneinä, kun pieni joukko populismin ammattisotilaita miekkailee keskenään sanan säilällä.

Kysymys, onko maamme kaikille ihmisille turvallinen paikka asua ja elää, on arka ja äärimmäisen tärkeä Suomen tulevaisuuden kannalta. Poliittisten päättäjien, asiantuntijoiden ja valtamedian pitäisi osoittaa asiassa suuruutta ja asettaa keskustelu oikealle tasolle sen sijaan, että puolin ja toisin itsekin sortuvat populistiseen puskista huuteluun, jossa  päämotiivina on suosion kalastelu ja aseena retoriikka.

Maahanmuuttokeskustelusta opittuna katseet pitäisi kääntää kotirintamalle ja kertoa kansalle sen omalla kielellä isällisesti, mistä tässä on oikeasti kysymys. Niin, että 7-vuotias lapsikin ymmärtää. Hän ei taatusti ymmärrä, mitä tarkoittaa ”positiivinen syrjintä”. Sen sijaan hän ymmärtää hyvin ja omakohtaisesti, mitä tarkoittaa jos koulussa syrjitään tai äiskä ei saa töitä – eli asioita omassa todellisuudessaan.

Arvovaltaista yhteiskuntapoliittista keskustelua leimaa elitistis-populistinen retoriikka, jonka vuoksi ns. tuulipukukansa on aivan ulkona kaikesta sisällöstä ja muodostaa mielipiteensä vanhojen uskomustensa mukaan tyyliin lahtarit sortaa ja kommarit kapinoi.

Tämä nähtiin hyvin esimerkiksi Portugali -asiassa, jossa päätöksestä vastuulliset eivät osanneet (tai eivät halunneet, kuten muuan Timo) kertoa kansalle asioiden oikeaa tolaa. Miten voi odottaa kansalta järkeviä henkilökohtaisia päätöksiä, jos se ei edes ymmärrä mistä puhutaan? Silloin on vietävissä, ja väärillä motiiveilla pystyy vaikuttamaan oikeisiin asioihin.

Suomi nousuun kasvuyrittäjyydellä

Eläköityvä Suomi on kohtaamassa uusia isoja haasteita globaalin kiristyvän kilpailun keskellä. Perinteisesti talouttamme on pitänyt pystyssä vientivetoinen teollisuus. Nyt Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle. Meille on syntymässä haaste rakentaa uusia työpaikkoja ja sitä kautta hyvinvointia.

Kaukana pohjolassa sijaitsevana jäiden saartamana ”saarivaltiona”, jossa on korkea kustannustaso meidän on vaikea löytää uusia nokioita vastaamaan tähän haasteeseen. Kasvu täytyy löytyä pk-sektorilta, mutta se ei ole helppoa.

Suomessa on perinteisesti panostettu voimakkaasti suurteollisuuteen ja senkään vuoksi pk-sektori ei ole saanut merkittävää jalansijaa esimerkiksi viennissä, jossa sen osuus kokonaisarvosta on vain hieman yli kymmenesosa. Tilanne on hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi Tanskaan ja Saksaan, joissa pk-yritysten osuus viennistä on noin 70 prosenttia. Ja se näkyy positiivisesti kyseisten maiden taloudessa.

Yrittäjyys ei myöskään houkuttele meitä. EU:n komission Eurobarometrin (2010) mukaan itsenäiseksi yrittäjäksi haluavien osuus haastatelluista on Euroopassa 45 %, kun se on Yhdysvalloissa noin 55 %. Suomessa itsenäiseksi yrittäjäksi haluavien osuus on vain noin kolmannes.

Jos sitten päättää lähteä yrittäjäksi, kunnianhimo kasvaa ja menestyä on matala. Pk-yrityksistä vain kymmenesosa (9%) on voimakkaasti kasvuhakuisia, ja entistä suurempi osuus, eli puolet yrityksistä (50%), tyytyy nykyisen markkina-asemansa säilyttämiseen.

Kuitenkin työllisyyden kasvun mahdollisuudet ovat pk-yrityksissä ja ennen kaikkea kasvuyrittäjyydessä. Vuosina 2005-2009 toimintaansa laajentaneisiin yrityksiin syntyi 110.500 uutta työpaikkaa. Niistä varsinaisesti kasvuyrityksiä oli vain 5%, mutta kasvuyritysten osuus työllisyyden lisäyksestä oli 47% ja liikevaihdon paranemisesta 37%.

Meidän täytyy ryhtyä kiireesti konkreettisiin toimenpiteisiin yrittäjyyden arvostuksen ja yrittäjän ammatin kiinnostuksen parantamiseksi. Ennen kaikkea yrittäjiä pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen ja se onnistuu ainoastaan rakentamalla hyvät edellytykset onnistua kasvuyrittäjänä.  Se vaatii panostusta rahoitukseen, henkilöstön hankkimisen ja johtamisen osaamiseen sekä myynnin ja markkinoinnin käytännön tekemiseen. Ennen kaikkea se vaatii ennakkoluulottomuutta ja innovatiivisuutta. Toimivaa systeemiä kasvuyrittäjyyden tukemiseen ei vielä ole olemassa, se täytyy luoda alusta alkaen. Ja sillä on jo kiire.

Kukas kissan hännän nostaa...

Eläminen 70-luvulla sotaveteraanin lapsena  ei ollut aina helppoa, enkä tarkoita nyt isäni käyttäytymistä, vaan yhteiskunnan ja sen aikaisen ns. modernin eliitin suhtautumista veteraaneihin. Veteraaneja pidettiin sotahulluina ja väkivaltaisina äijinä, jotka eivät osaa tehdä sivistyksen näkövinkkelistä mitään oikein.

Lapset saivat tästä osansa. Minunkin kavereitteni vanhemmat aivopesivät lapsiaan kyseenalaistamaan veteraani-instituution kunnian ja siitä tapeltiin monet kerrat. Nämä vanhemmat itse edustivat pyhällä yksinkertaisuudella ja rajallisella ymmärryksellä varustettua keskiluokkaa, jonka ainoana motiivina arvostella veteraaneja oli tarve yrittää tehdä itsestään hieman muita parempia ihmisiä. Itse aiheesta he eivät tienneet juurikaan mitään.

Samaa asiaa tavoittelee suuri osa viime päivinä jääkiekkomaajoukkueen kännäämistä arvostelleista ihmisistä. Tai pari vuotta sitten ilmastonmuutoksen vaaroista huutaneista. Ja onhan nämä opportunistit ulosmitanneet matkan varrella intellektualismia milloin maahanmuuton milloin liito-oravien avulla. Kun on kyseessä oman hännän nostaminen, niin tarkoitus pyhittää keinot ja kaikki keinot ovat sallittuja. Lopputuloksesta sen sijaan on yleensä itse asialle pelkkää haittaa.

Yhteistä näissä kaikissa tapauksissa on se, että äänekkäimmät huutajat eivät itse yleensä tiedä mitään itse aiheesta tai heillä ei ole mitään suhdetta siihen. Tai se suhde on henkilökohtaisesta syystä täysin vinksahtanut. Heillä on ainoastaan tarkoituksenmukainen mutta erittäin subjektiivinen mielipide, jota sitten julkisuudessa huudetaan suureen ääneen ainoana tavoitteena yrittää brändätä itsestään pikkuisen parempi ihminen. Eli käytännössä parempi kuin todellisuudessa onkaan.

Pahinta on se, että muut ympärillä uskoo näiden opportunistien asiaan ja rupeaa pitämään heitä oikeasti parempina ihmisinä. Tämä vain lisää vettä myllyyn ja lopputuloksena voi olla, että ihminen jolla ei ole kovinkaan laajaa omaa ymmärrystä ja/tai mielipiteitä saattaa päästä vaikka minkälaiseen asemaan - jopa eduskuntaan. Tästä on kuulemma ollut epäilyksiä viime aikoina. Hyvät ihmiset, älkää uskoko kaikkea, mitä joku ulkopuolinen muodollisesti viisas ihminen sanoo, uskokaa sitä miltä teistä tuntuu ja muodostakaa mielipiteenne sen perusteella. Auktorisoidusti viisas ei välttämättä ole viisaasti auktorisoitu.

Voittaminen on joukkuepeliä

”Tämä oli nimenomaan joukkue. En ole koskaan pelannut tällaisessa joukkueessa! Ei tässä välttämättä parhaat pelaajat olleet, mutta hengeltään tämä porukka oli täyttä rautaa” oli Anssi Salmelan kommentti ottelun jälkeen. ”Tämä oli Mikko Koivun joukkue” sanoi puolestaan Jukka Jalonen, kun häntä onniteltiin menestymisestä.

Tähän tiivistyy kaksi tärkeää asiaa, joista kaikessa johtamisessa olisi paljon opittavaa: menestyminen on joukkuepeliä ja suomalaista joukkuetta pitää johtaa edestä. Ihan niin kuin muuan Koskela teki aikanaan toisenlaisessa ottelussa toista naapuriamme vastaan.

Hyvä esimerkki joukkuepelin toimimattomuudesta oli jälkimmäinen venäjä –ottelu: supertähdet pelasivat miten halusivat ja valmentaja mökötti aitiossa poissaolevan näköisenä yrittämättäkään johtaa pelaamista. Ja turpiin tuli. Se on ainoa, mitä voi saavuttaa, jos yrittää hyökätä yksin kuutta muuta vastaan.

Sen sijaan hyvä esimerkki joukkuepelin toimivuudesta oli Suomen joukkue. Finaalissa jokainen ketju teki vähintään yhden maalin. Numerot eivät todellakaan olisi olleet 1-6, jos meillä olisi ollut vain yksi toisiaan kyräilevistä NHL-huipuista rakennettu ”ratkaisijaketju”, jonka niskaan olisi ladattu kaikki maalitoiveet.

Jalonen käyttää vaativaa pelitapaa ja korostaa pelaamisen rohkeutta. Hänellä on ollut pitkä tie rakentaa edellisen sukupolven ”mikä on kun Teemu ei tee maalia” –joukkueesta uusi maailmanmestari ja voittajajoukkue. Tinkimätön linjan pitäminen, joukkueena pelaamisen korostaminen ja rohkeat linjan mukaiset pelaajavalinnat loppujen lopuksi palkitsivat kovan yrittämisen.

Tämä oli hyvää oppia koko Suomelle ja jatkoa tuoreille vaalituloksille: uusiin ja nuoriin pelaajiin pitää uskoa. Heille pitää luoda mahdollisuus ja se onnistuu vain antamalla peliaikaa.

Positiivisen optimismin negatiiviset seuraukset?

Meillä oli sotien jälkeen ahkera kansa sekä ajan ja olosuhteiden luoma hyvinvointikone, jota sokean päämäärätietoisesti polkemalla lopputuloksena ei voinut olla mitään muuta kuin menestyminen ja hyvinvointi. Nyt on telakat myyty korealaisille, metsäteollisuus ei investoi enää lanttiakaan Suomen kamaralle ja aikamme legenda Nokia ei pelkästään yski, vaan sillä on pikemminkin keuhkotauti. Hyvinvointikoneen polkijat siirtyvät vanhetessaan istuskelemaan tarakalle ja jäljellejäävistä polkijoista yhä useampi miettii, että ”ei perhana, tämä suomalainen munamankeli käy liian raskaaksi, taidan hankkia kiinalaisen skootterin”.

Kaikki muu ympärillä on muuttunut paitsi se, että me emme huomaa sitä. Todellisuuden sokeus on pysynyt samana vuodesta toiseen. Me olemme jo pitkään eläneet velaksi ja tilanne sen kun pahenee. Suomen valtiolla on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kunnilla tilanne on vielä pahempi. Suomen talouden velkaantuminen ja markkinoiden epävarmuuden kasvu tulevat nostamaan korkotasoa, joka heijastuu totta kai myös yksityisiin talouksiin. Yhä suurempi osa veroista menee velan korkojen maksuun eikä enää hyvinvoinnin rakentamiseen.

Yksityistaloudet (eli sinä) ovat myös velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin. Valtiovarainministeriön tuore ennuste kertoo, että kotitaloudet aikovat tänä vuonna kuluttaa enemmän kuin ansaitsevat ja että samalla säästäminen hiipuu. Saman suunnan odotetaan jatkuvan myös seuraavina vuosina. Jokainen laskutaitoinen ymmärtää miten käy, jos syö enemmän kuin tienaa: on pakko ottaa lisää velkaa. Ministeriön ennusteen mukaan parin vuoden päästä kotitalouksien velka nousee 120 prosenttiin käytettävissä olevista tuloista.

Se on samaa luokkaa kuin kriisimaa Kreikan valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen. Me kyllä huomaamme rikan veli Kreikan tai Portugalin silmissä, mutta hyvinvoinnin huumepöllyssä emme näe malkaa omassa silmässämme.

60-luvulla oltiin poliittisia ja yhteiskunnallisia hippejä, nyt ollaan talouden hippejä. Lahkeet liehuen ja kukka hiuksissa telmitään totisten taloushaasteiden rintamalla uskoen, että auringon paiste ja luojan hyvä tahto korjaavat asiat. Sitten kun vastaan tulevat korkojen noston sarjatuli ja tulojen putoamisen tykistökeskitys, niin mennään ihan tuusan nuuskaksi ja lopputuloksena on taas muutama kymmenen tuhatta henkisistä syistä ennenaikaiselle sairaseläkkeelle jäänyttä muuten tervettä ja työkykyistä ihmistä. Niin kuin kävi 20 vuotta sitten.

Me olemme kokonaisena kansakuntana laittaneet yltiöoptimismin ruusunpunaiset aurinkolasit päähämme. Liiallinen optimismi on usein ennen kaikkea vastuun pakoilua. Vastuu siirretään jollekin epämääräiselle kolmannelle osapuolelle mutisten, että kyllä asioilla on taipumus järjestyä, jos uskoo tulevaisuuteen ja ajattelee positiivisesti. Se on pieni helpotus omaan hetkelliseen tilanteeseen, mutta suuri virhereaktio pitkän aikavälin menestymisen näkövinkkelistä. Hyvät asiat eivät yleensä tapahdu toivomalla vaan tekemällä. Kansanomaisemmin sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi.

Me olemme käyneet joukolla yltiö-optimismi aseenamme muutostarpeen kimppuun. Sen sijaan, että keskittyisimme vääristymien korjaamiseen, me käytämme kaiken aikamme ja energiamme tosiasioiden peittelemiseen ja vastuun pakoiluun. Palkkaamme ulkopuolisia konsultteja rakentamaan erilaisia positiivisia ongelmien unohtamisohjelmia ja hengenkohotuskursseja, jotta voisimme sulkea silmät todellisuudelta. Kuskaamme työpaikoillaan ahdistuneet ihmiset busseilla metsän keskelle  saneerattuun entiseen navettaan (jota nykyään kutsutaan hyvinvointikeskukseksi) piirileikkimään ja pussijuoksemaan väittäen, että se parantaa jollakin tavalla työssä jaksamista. Me teemme kaikkemme, että voisimme tehdä kaikkea muuta kuin sitä, mikä pitäisi tehdä. Eli muuttua. Mikään ei ole niin vaikeaa, raskasta ja pelottavaa kuin muutos. Muutos sattuu, aina ja joka asiassa.

Muuttumisen vaikeuden, raskauden ja pelon edessä optimismista on tullut jonkinlainen ajan muoti-ilmiö: ”must on hienoo olla niinku optimisti”. On hyväksyttävämpää olla jonkun asian suhteen epärealistinen optimisti, kun taas realismi tai skeptisyys on jotenkin rahvaanomaista tai maalaista. Realismista on tullut synonyymi pessimismille, joka tänä päivänä usein leimataan yhteistyökyvyttömyydeksi.

Kun päättäviin asemiin haetaan ainoastaan äärimmäisen yhteistyökykyisiä ihmisiä, niin lopputuloksena on se, että kansaamme johtaa armeija toivottomia optimisteja, jotka katsovat maailmaa pää takapuolta myöden pensaassa. Ja päätökset ovat sen mukaisia. Niin kuin tässä Portugali asiassakin on vaarana käydä. Tämä on 100% laimentamatonta pöljyyttä.

Albert Einstein aikanaan määritteli hulluuden jotenkin niin, että tehdään samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta odotetaan eri lopputulosta. Jotakin on pakko ruveta tekemään toisella tavalla. Me kansakuntana selviämme ainoastaan, jos ja kun opimme ottamaan vastuun tulevaisuudestamme. Omastamme, perheidemme, lähimmäistemme ja niidenkin, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Ei ole olemassa mitään tai ketään, jotka ottavat vastuun meidän puolestamme, vaan vastuu on otettava itse. Euroopan unioniin ei voi perustaa EEVE:ä (eurooppalaisten elämän vakauttamiselin), joka ottaa vastuun hyvinvoinnistamme. Tärkeintä on  rakentaa hyvä elämä ja se ei tule kuluttamalla vaan yrittämällä.

Sairauskertomus hyvinvointisuomesta

Vuoden vaihteessa reissussa Aasiassa sattui onnettomuus, jonka seurauksena jouduin hoitoon paikalliseen sairaalaan. Kaiken tuskan ja hankaluuden keskellä kahdeksan tunnin sairaalan menomatkan aikana muistan ajatelleeni, että minkälaiseenkohan läävään sitä lopulta päätyy. Maailman terveydenhoidon ykkösvaltion omaa poikaa mietitytti, millaisen poppamiehen hoteisiin sitä oikein joutuu.

Sairaala oli kuitenkin kaikin tavoin länsimaiset kriteerit täyttävä moderni laitos. Kiasman kauniin silhuetin ja muiden ylimaallisten kulttuurihankkeiden investointivarjoon jäänyt Töölön sairaala vaikuttaa itse asiassa vienankarjalaiselta parantolalta siihen verrattuna.

Henkilökuntaa (koulutettuja hoitajia) oli noin neljä kertaa enemmän kuin Suomessa. Ystävällisyys ja aito välittämisen tunne kompensoi huonon järjestelmällisyyden ja tehottomuuden, ja kun neljä hoitajaa käy kukin vuoron perään lupaamassa tehdä saman asian, niin joku niistä todennäköisesti tekeekin sen. Kuitenkin kun ei ollut oikein yhteistä kieltä ja ainoa viihde oli televisiosta tulevat erilaiset riisiviljelystä ja buddhalaisuudesta kertovat tv-ohjelmat, niin tuli monta kertaa mieleen, että voi kun pääsisi Suomeen.

Sinä autuaana Suomeen paluun päivänä sitten, kun olin maannut 12 tuntia Töölön sairaalan vetoisassa aulassa ihmisten keskellä pulloon pissaillen, ajattelin että voi kun pääsisi takaisin sinne mistä tulikin. Matkustusta oli takana parikymmentä tuntia, siirtolääkitysmömmöissä melkein syömättä ja juomatta. Lopulta sitten puolen vuorokauden jälkeen, kun suomeksi sanottuna poltin päreeni, niin sain ensimmäisen kerran syötävää ja minut vietiin kolme kerrosta ylemmäksi hieman rauhallisemmalle käytävälle makaamaan, huoneissa ei edelleenkään ollut tilaa.

Toisella käytävällä olikin sitten jo viihtyisämpää, kun siellä makasi seurana laumoittain talviliukkailla kaatuneita mummoja. Jokainen siinä katetrit ja sorsat levällään, iltapalat tilapäisten pöytien päältä lattialle lennellen, kun vierailulle kulkevat omaiset pyyhälsivät ohi kapeilla käytävillä edestakaisin.  Hoitajat olivat super-kireitä ja stressaantuneita: liian vähän henkilökuntaa, jatkuvia 12 tunnin työvuoroja, ala-arvoisissa työolosuhteissa 50-luvulla rakennetuissa liian ahtaissa tiloissa. Tunnelma oli kuin DDR:ssä. Ja mikä pahinta, iso osa asioista unohtui tai viivästyi, kun henkilökunnalla oli yksinkertaisesti aivan liikaa töitä.

Vammani jouduttiin operoimaan uudelleen ja parin päivän kuluttua sainkin ihan oman huoneen, josta  sitten ruvettiin saman tien hätistelemään pois, koska on niin kova tilanpuute. Eri lääkärit ja asiantuntijat kertoivat pitkät listat mitä kaikkea tarvitsisin (kuten pyörätuoli, jalkatuki jne.), jos vain olisi antaa sellaiset, mutta kun ei ole varaa hankkia niitä tarpeeksi, niin ei voi antaa… voi hyvää päivää. Osan sai taas jämäkästi tiukkaamalla ja osa piti vain ostaa itse. Sellaisen pissapullon (sorsan), jota pyynnöstä huolimatta en saanut, laitoin vain sivuilleni vilkuillen kassiini. Kyllä minä toki pärjäsin, mutta monta kertaa tuli mieleen, miten avuttomat vanhukset saavat edes jonkinlaista asianmukaista kohtelua ja asiansa hoidettua.

Siitä eteenpäin ns. julkisen sairaanhoidon kautta on ollut kolmen kuukauden aikana kokonaista kaksi lääkärikäyntiä, joissa molemmissa erikoistuvalla nuorella kandilla on ollut reilut viisi minuuttia aikaa perehtyä minun asiaani. Siinä ajassa ehtii juuri lukemaan läpi aikaisemmat raportit, toteamaan röntgenkuvista että ”ahaa, tässä on ilmeisesti kysymys jalasta” ja lupaamaan lähettää kaikki tarvittavat paperit perässä postissa. Taitava ennustaja pystyisi parempaan tai ainakin tapaaminen olisi empaattisempi. Kun valittelin, että vammat eivät parane toivotulla tavalla ja kenelläkään ei tunnu olevan aikaa perehtyä asiaan, vastaus oli taas kiire ja sain kehotuksen, että kannattaisi ehkä mennä yksityiseen hoitoon.

Sitten meninkin ja toki asiat siellä hoituivatkin paremmin. Lääkärini kertoi  (lähes ylpeyttä äänessään), että hänellä on potilaita, jotka ovat ottaneet vippiä voidakseen tulla yksityiseen hoitoon. Ja tarjoaahan jo muutama yksityinen lääkäriasema itsekin rahoitusratkaisuja. Onhan se hienoa hyvinvointivaltion palvelua, kun terveyttäkin voi ostaa jo osamaksulla.

Kotiin päästyäni sain tehdä tuttavuutta myös Kelan kanssa, meistä ei ainakaan vielä tullut parhaita kavereita. Laitoin muutaman viikon kuluttua kotiin päästyäni vireille kuntoutushakemuksen, olin jo siinä vaiheessa toimittanut Kelalle vähintään kilon erilaisia todistuksia ja asiakirjoja lääkärinlausuntoineen. Sieltä tuli muutaman viikon kuluttua nootti, että toimittamani A-lääkärinlausunto ei kelpaa, vaan minun pitää toimittaa B-lääkärinlausunto. Sen hankkimiseen meni taas viikon verran aikaa: sain samanlaisen todistuksen kuin olin jo aikaisemminkin toimittanut sinne, mutta siinä kulmassa luki B. Ja joka ikinen tieto löytyi itse asiassa vielä tarkemmin selitettynä toista eri tarkoitusta varten toimittamastani E-lausunnosta. Jokainen todistus maksoi erikseen.

Kun sitten kului pari viikkoa, niin soitin ja kysyin mikä on kuntoutushakemuksen tilanne. Asia oli mennyt käsittelyyn viikkoa aikaisemmin ja käsittelyaika on 4-6 viikkoa. Tällä hetkellä käsittelyyn menosta on kulunut jo yli kuukausi ja asia on edelleen prosessin alla. Haasteena on vaan se, että itse jalan kuntoutuksen tarve alkaa olla jo ohi ja riski pysyvän liikehaitan jäämisestä puutteellisen kuntoutuksen vuoksi on kasvanut merkittävästi. Tällä hetkellä päätös on ollut pari viikkoa kiinni asiantuntijalääkärin lausunnosta. Lääkärillä on kiire, kun ahneuksissaan on HYKS:ssa virkalääkärinä, pitää yksityispraktiikkaa kahdella eri lääkäriasemalla sekä toimii vielä Kelan asiantuntijalääkärinä.

Talven aikana olen toimittanut Kelalle kahdeksan kertaa erilaisia hakemuksia tai selvityksiä ja saanut sieltä vastaavasti 14 erilaista tiedonantoa. Ei se ihme ole, jos siellä on kädet täynnä töitä. Olisi pitänyt joulukuussa ymmärtää laittaa varmuuden vuoksi kuntoutushakemus kuukautta ennen onnettomuutta, niin silloin olisi voinut saada itse hoidon ajallaan.

Minä tunnen terveydenhuollon kokonaisuuden aika huonosti, nämä ovat vain omia kokemuksiani; sairaalassa tapaamieni vanhusten kokemukset olivat paljon karumpia. Ei ole lainkaan sellainen fiilis, että onpa lottovoitto syntyä Suomeen. Terveydenhuoltoa eniten kehuvat ja sen tulevaisuudesta päättävät ne, jotka itse kuuluvat yksityisissä lääkärikeskuksissa tarjottavan työterveyshuollon piiriin. Terveyskeskuksissa tuntikausia lastensa kanssa jonottavat varattomat perheenäidit ja sairaaloiden käytävillä makaavat mummot ovat eri mieltä.

Tilanne on niin kuin monessa muussakin asiassa Suomessa: asioiden osaaminen on maailman parasta, mutta ns. asiakaspalvelu on hoidettu huonosti. Asioista päättävät keskittyvät tekemään asioita oikein sen sijaan, että tehtäisiin oikeita asioita. Niin kuin meille opetetaan alakoulusta saakka. Sairaalassa ollessani eräs hoitaja avautui kyyneleet silmissä: ”ei tätä kestä millään, on vain ajan kysymys, milloin tämä räjähtää silmille niin, että oikeasti ja varmasti herätään”. Sitä kauhulla odotellessa.