Euroopan rahoitusvakausvälinettä (ERVV) koskeva osakassopimus hyväksyttiin viime kesänä eduskunnassa äänin 157-31. Se oli demokraattinen ja melko yksimielinen päätös. Jokainen poliitikko, joka äänesti puolesta ja nyt kritisoi ankarasti kyseisen välineen käyttöä, voi mennä itseensä: miksi päättää ostaa perheelle auto ja hankinnan jälkeen, kun kaikki ovat lähdössä innokkaina ajelulle, vaatia sitä käyttökieltoon liian vaarallisena. Menetelmä on hyvä ja siitä on jo sovittu, nyt pitää keskittyä sen käytön pelisääntöihin. Ja mistäs muusta me suomalaiset olimmekaan tunnettuja, kuin siitä että sanaan voi luottaa - vai?
Jos Suomi lähtee tukemaan ERVV:n käyttämistä Portugalin pelastamiseksi, niin kukaan ei osaa sanoa mitään lopputuloksesta: pelastuuko Portugali tai menettääkö Suomi rahansa. Oli niin tai näin, niin Suomen pitää ajatella asiaa itsekkäästi: onko Portugalin pelastuminen Suomen talouden tulevaisuuden kannalta tärkeää ja onko mukaan lähteminen riskitkin huomioiden edullisempi vaihtoehto kuin oppositioon jääminen.
Jos Portugali kaatuisi, se tarkoittaisi, että sille lainanneet pankit tulisivat kärsimään suuria tappioita. Sitä kautta epävarmuus koko Euroopan rahoitusmarkkinoilla kasvaisi. Pankit eivät enää uskaltaisi lainata rahaa toisilleen, minkä seurauksena raha ei liikkuisi ja se painaisi koko Euroopan talouden taantumaan. Ja osakkeiden kurssit laskisivat eurooppalaisissa pörsseissä.
Talouskasvu Suomessakin loppuisi (siis se, minkä varaan koko hyvinvointivaltion säilyminen on rakennettu) ja työttömyys kasvaisi, kun yrityksien toimintaedellytykset huononisivat. Edellinen taantuma maksoi Suomella noin 40 miljardia, joka on aika paljon enemmän kuin takuuosuus Portugalin lainoista. Suomellakin on noin 76 miljardia lainoja, joiden korkomenot kasvaisivat olennaisesti ja itsekin tarvitsemme ennusteen mukaan lähivuosina lisää lainaa 8 miljardia vuodessa selvitäksemme kuluistamme. Tämän rahan saaminen olisi kalliimpaa ja vaikeampaa; ellei mahdotonta.
Käy Portugalin miten käy, jos emme lähde Portugalin pelastamiseen mukaan, niin asemamme EU:n jäsenenä huononee oleellisesti. Asemamme ja painoarvomme on tähän saakka ollut kokoomme nähden merkittävä, koska olemme hoitaneet omat taloutemme ja vastuumme useisiin muihin euromaihin verrattuna erinomaisesti. Meitä on kuunneltu ja meille on annettu vastuuta. Olemme oikeasti pystyneet vaikuttamaan päätöksentekoon.
Jos nyt sitten muuttaisimme yhtäkkiä linjaamme ja emme ainoana maana (myös ainona, joka tarvitsee eduskunnan hyväksynnän) lähtisikään mukaan tukipakettiin, niin maineemme EU:ssa muuttuisi oleellisesti huonompaan suuntaan. Tuoreiden eduskuntavaalien tulos vielä entisestään vahvistaisi mielikuvaa Suomen muuttumisesta änkyrämaaksi. Tämä tarkoittaisi erittäin huonoa neuvotteluasemaa tuleviin kesän neuvotteluihin, joissa päätetään EU:n tulojen keräämisestä ja rahojen jakamisesta. Erityisen vaikea kysymys tulisi olemaan maataloustuet, joka asia on Suomelle erittäin tärkeä. Tässäkin olisi hyvin helppo hävitä enemmän, kuin mitä vastuumme Portugalin tukipaketista olisi.
Meidän pitäisi edelleen yrittää keskittyä enemmän ERVV:n osakassopimuksen (tai ennen kaikkea tulevien sopimusmallien) ehtoihin vaikuttamiseen, kuin juupas-eipäs keskusteluun osallistumisesta. Samat poliitikot, jotka pitävät uppiniskaisesti kiinni kaikista saavutetuista eduista, huutavat eniten Portugalin takuita vastaan ymmärtämättä, että kyse on meidän omasta kyvystämme turvata taloutemme ja saada tulevaisuudessa luottoa, joka nimenomaan tullee olemaan meilläkin ainoa keino maksaa kaikki nämä ”saavutetut edut”, joista pidämme rystyset valkoisina kiinni.
perjantai 22. huhtikuuta 2011
torstai 21. huhtikuuta 2011
Mikä on Suomen vastuu kriisimaiden lainoista?
Kaikki lähti siitä, että suuret eurooppalaiset pankit lainasivat nyt vaikeuksissa oleville maille noin 1300 miljardia euroa. Lainaa annettiin holtittomasti ja sen hinnoittelussa ei otettu huomioon riskejä. Eli suomeksi sanottuna lainaa annettiin liikaa ja liian löysillä ehdoilla.
Senkin seurauksena esimerkiksi Kreikka on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei pysty mitään normaaleja valtion tulonhankintakeinoja käyttämällä keräämään niin paljoa rahaa, että se selviäisi veloistaan. Edessä on siis tilanne, jossa Kreikka ei pysty maksamaan lainojaan ilman valtavia leikkauksia sekä pitkää elvytysohjelmaa ja silloinkin jollekulle saattaa tulla luottotappioita. Ja jonkun pitää auttaa Kreikka alkuun uudella tielle. Ne suuret kysymykset tässä ovat, kuka ottaa vastuulleen luottotappiot ja kuka auttaa alkuun?
Luottotappioiden vastuissa maalaisjärjellä ajateltuna marssijärjestys on: 1 velkainen valtio, 2 lainan antanut pankki, 3 pankin kotimaa ja 4 jokin muu vaihtoehto, kuten toinen EU maa. Ja lisää maalaisjärjellä ajateltuna, jos vastuutahot 1, 2 ja 3 eivät selviä vastuusta, niin sitten pitää turvautua vaihtoehtoon 4. Eli jos Kreikka, Commerzbank ja Saksan valtio eivät selviä vastuista, sitten saatetaan tarvita Suomenkin apua.
Arvostetun suomalaisen taloustieteen professorin Bengt Holmströmin mielestä pöytä voitaisiin puhdistaa, jos velkaa myöntäneet pankit ottaisivat luottotappiot ja niiden kotimaat ottaisivat vastuut niistä. Eikö kuulostakin loogiselta, miksi näin ei sitten tehdä? Miksi Suomen pitää lähteä mukaan talkoisiin?
On totta, että Suomi on sitoutunut EU:n pelisääntöihin ja olemaan mukana auttamassa kriisimaita. Sanansa mittainen pitää olla (paitsi eteläeurooppalaisten) ja koko Euroopan talouden kehitystä uhkaavien riskien vuoksi kaikkien pitääkin kantaa yhteinen vastuu. Kysymys onkin siitä, miten niitä autetaan.
Hoitokeino numero yksi on, että Kreikka hoitaa omat sotkunsa. Luotoille pitkä maksuaika ja menot kuriin. Kohteita menojen leikkaamiseen kyllä löytyy: Kreikassa jäädään eläkkeelle keskimäärin 53-vuotiaana, eläkemenot kasvavat huomattavasti nopeammin kuin muissa EU-maissa, virkamiehille maksetaan jouluna ja pääsiäisenä ylimääräiset kuukausipalkat ja heitä ei voi erottaa, työpaikalle ajoissa saapuville on maksettu lisäpalkkioita jne. Harmaa talous on 30% BKT:sta ja tätä kautta pelkästään arvonlisäverotuloja valtio menettää 30 miljardia vuodessa. Kreikka esittikin jo ihan lonkalta 30 miljardin vuosisäästöjä, joka on suhteessa valtion velkaan suurin piirtein saman verran kuin suomalainen keskimääräinen asuntovelallinen maksaa vuodessa suhteessa kokonaisvelkaan. Eli hoidettavissa.
Isot saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset pankit hoitakoon omat luottonsa niin kuin parhaaksi näkevät. Jos ei rahat riitä, sitten pitää hakea lisää rahaa ja luottoa markkinaehtoisesti ihan samalla tavalla kuin aikanaan teki voittoa ja jakoi bonuksia myös markkinaehtoisesti.
Samat suuret eurooppalaiset valtiot ovat taanneet erilaisia eläke/vastaavien rahastojen sijoituksia kyseisiin pankkeihin. Niin kuin Suomikin viime kädessä omansa. Kukin nuolkoot silläkin rintamalla omat haavansa.
Haasteena tässä ovat ylimenokauden rahoitus (millä Kreikka maksaa lainojaan ennen kuin säästöt saadaan toteutettua) ja ns. vanhojen EU:n ulkopuolisten luottojen uusiminen. Tätä EU lähti rahoittamaan ja sitä me lähdimme takaamaan 1,48 miljardin osuudella, josta Kreikka on lainannut 515 miljoonaa. Suomen on osuus koko lainan takuista on siis 1,35%. Se ei vaikuta mitenkään kohtuuttomalta kokonaisuuteen verrattuna. Ja tällä luotolla ei ole mitään tekemistä suurien eurooppalaisten pankkien lainojen kanssa.
Jos EU (tai Suomi) toimisi tämän luoton suhteen ”markkinaehtoisesti”, se vaatisi lainalleen reaalivakuuden. Jokuhan taisi aikanaan sanoa, että Kreikan pitäisi antaa Kreeta vakuudeksi. Joka tapauksessa, jos lainaajalla on epävarma maksukyky mutta omaisuutta, niin ainahan silloin omaisuus pantataan lainan vakuudeksi. Mistään muualta tai mitään muuta vakuutta lainaan ei voi saada, kuin se minkä Kreikka itse pystyy antamaan ja lupaamaan.
Jos sitten kuitenkin Kreikka kaatuu, niin siltä peritään tätä lainaa monien muiden lainojen joukossa. Tässä kohtaa tullaan juuri siihen, kaatuuko Kreikka ilman ohjausta (ja EU:n tukea) koko maailman syliin ja tuuliin vai kaatuuko se ohjatusti muun Euroopan tukemana ja yhtä tavalla ehdoilla. Jälkimmäisessä tapauksessa meillä on jonkinlainen mahdollisuus saada rahamme takaisin.
Edelleen jäi avoimeksi kysymys, oliko meidän järkevää lähteä takaamaan Kreikan lainaa. Siinä on kysymys ennen kaikkea meidän ja valuuttamme uskottavuudesta kansainvälisessä taloudessa, johon asiaan en pelkällä pirttijärjelläni osaa enkä uskalla ottaa kantaa. Toinen asia on lainan ehdot: jos Kreikka todella menee nurin, niin jokuhan sieltäkin saa rahansa takaisin ja jonkun kanssa se asiansa hoitaa kuntoon, jos meinaa vielä maailman kartalla säilyä. Onko hoitolistalla ykkösenä HBOS ja Commerzbank vai EU-maiden elvytyslaina, onkin sitten jo toinen juttu. Veikkaan, että siinä kisassa Suomi voi olla aika heikoilla ilman etukäteen sovittuja tiukkoja pelisääntöjä.
Nyt pitäisi lopettaa jauhaminen kaiken maailman pankkien vastuista ja velkamaiden konkursseista ja keskittyä siihen, miten tästä selvitään vähimmällä. Miten pelastetaan Euroopan talous niin, että meidän osuuden ehdot ovat järkevät ja realistiset; millaiset ovat silloin pelisäännöt. Me emme voi elää maailmassa, joka toimii markkinatalouden ehdoilla, mutta jota ohjataan vanhakantaisin poliittisin menetelmin. Ja kyllä tässä kohtaa Suomella on oikeus esittää kysymyksiä ja vaatimuksia siitä, mitkä ovat ne pelisäännöt ja miksi. Ei se ole mitään häiriköintiä, vaan järkevää markkinataloudellista asioiden hoitoa.
Senkin seurauksena esimerkiksi Kreikka on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei pysty mitään normaaleja valtion tulonhankintakeinoja käyttämällä keräämään niin paljoa rahaa, että se selviäisi veloistaan. Edessä on siis tilanne, jossa Kreikka ei pysty maksamaan lainojaan ilman valtavia leikkauksia sekä pitkää elvytysohjelmaa ja silloinkin jollekulle saattaa tulla luottotappioita. Ja jonkun pitää auttaa Kreikka alkuun uudella tielle. Ne suuret kysymykset tässä ovat, kuka ottaa vastuulleen luottotappiot ja kuka auttaa alkuun?
Luottotappioiden vastuissa maalaisjärjellä ajateltuna marssijärjestys on: 1 velkainen valtio, 2 lainan antanut pankki, 3 pankin kotimaa ja 4 jokin muu vaihtoehto, kuten toinen EU maa. Ja lisää maalaisjärjellä ajateltuna, jos vastuutahot 1, 2 ja 3 eivät selviä vastuusta, niin sitten pitää turvautua vaihtoehtoon 4. Eli jos Kreikka, Commerzbank ja Saksan valtio eivät selviä vastuista, sitten saatetaan tarvita Suomenkin apua.
Arvostetun suomalaisen taloustieteen professorin Bengt Holmströmin mielestä pöytä voitaisiin puhdistaa, jos velkaa myöntäneet pankit ottaisivat luottotappiot ja niiden kotimaat ottaisivat vastuut niistä. Eikö kuulostakin loogiselta, miksi näin ei sitten tehdä? Miksi Suomen pitää lähteä mukaan talkoisiin?
On totta, että Suomi on sitoutunut EU:n pelisääntöihin ja olemaan mukana auttamassa kriisimaita. Sanansa mittainen pitää olla (paitsi eteläeurooppalaisten) ja koko Euroopan talouden kehitystä uhkaavien riskien vuoksi kaikkien pitääkin kantaa yhteinen vastuu. Kysymys onkin siitä, miten niitä autetaan.
Hoitokeino numero yksi on, että Kreikka hoitaa omat sotkunsa. Luotoille pitkä maksuaika ja menot kuriin. Kohteita menojen leikkaamiseen kyllä löytyy: Kreikassa jäädään eläkkeelle keskimäärin 53-vuotiaana, eläkemenot kasvavat huomattavasti nopeammin kuin muissa EU-maissa, virkamiehille maksetaan jouluna ja pääsiäisenä ylimääräiset kuukausipalkat ja heitä ei voi erottaa, työpaikalle ajoissa saapuville on maksettu lisäpalkkioita jne. Harmaa talous on 30% BKT:sta ja tätä kautta pelkästään arvonlisäverotuloja valtio menettää 30 miljardia vuodessa. Kreikka esittikin jo ihan lonkalta 30 miljardin vuosisäästöjä, joka on suhteessa valtion velkaan suurin piirtein saman verran kuin suomalainen keskimääräinen asuntovelallinen maksaa vuodessa suhteessa kokonaisvelkaan. Eli hoidettavissa.
Isot saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset pankit hoitakoon omat luottonsa niin kuin parhaaksi näkevät. Jos ei rahat riitä, sitten pitää hakea lisää rahaa ja luottoa markkinaehtoisesti ihan samalla tavalla kuin aikanaan teki voittoa ja jakoi bonuksia myös markkinaehtoisesti.
Samat suuret eurooppalaiset valtiot ovat taanneet erilaisia eläke/vastaavien rahastojen sijoituksia kyseisiin pankkeihin. Niin kuin Suomikin viime kädessä omansa. Kukin nuolkoot silläkin rintamalla omat haavansa.
Haasteena tässä ovat ylimenokauden rahoitus (millä Kreikka maksaa lainojaan ennen kuin säästöt saadaan toteutettua) ja ns. vanhojen EU:n ulkopuolisten luottojen uusiminen. Tätä EU lähti rahoittamaan ja sitä me lähdimme takaamaan 1,48 miljardin osuudella, josta Kreikka on lainannut 515 miljoonaa. Suomen on osuus koko lainan takuista on siis 1,35%. Se ei vaikuta mitenkään kohtuuttomalta kokonaisuuteen verrattuna. Ja tällä luotolla ei ole mitään tekemistä suurien eurooppalaisten pankkien lainojen kanssa.
Jos EU (tai Suomi) toimisi tämän luoton suhteen ”markkinaehtoisesti”, se vaatisi lainalleen reaalivakuuden. Jokuhan taisi aikanaan sanoa, että Kreikan pitäisi antaa Kreeta vakuudeksi. Joka tapauksessa, jos lainaajalla on epävarma maksukyky mutta omaisuutta, niin ainahan silloin omaisuus pantataan lainan vakuudeksi. Mistään muualta tai mitään muuta vakuutta lainaan ei voi saada, kuin se minkä Kreikka itse pystyy antamaan ja lupaamaan.
Jos sitten kuitenkin Kreikka kaatuu, niin siltä peritään tätä lainaa monien muiden lainojen joukossa. Tässä kohtaa tullaan juuri siihen, kaatuuko Kreikka ilman ohjausta (ja EU:n tukea) koko maailman syliin ja tuuliin vai kaatuuko se ohjatusti muun Euroopan tukemana ja yhtä tavalla ehdoilla. Jälkimmäisessä tapauksessa meillä on jonkinlainen mahdollisuus saada rahamme takaisin.
Edelleen jäi avoimeksi kysymys, oliko meidän järkevää lähteä takaamaan Kreikan lainaa. Siinä on kysymys ennen kaikkea meidän ja valuuttamme uskottavuudesta kansainvälisessä taloudessa, johon asiaan en pelkällä pirttijärjelläni osaa enkä uskalla ottaa kantaa. Toinen asia on lainan ehdot: jos Kreikka todella menee nurin, niin jokuhan sieltäkin saa rahansa takaisin ja jonkun kanssa se asiansa hoitaa kuntoon, jos meinaa vielä maailman kartalla säilyä. Onko hoitolistalla ykkösenä HBOS ja Commerzbank vai EU-maiden elvytyslaina, onkin sitten jo toinen juttu. Veikkaan, että siinä kisassa Suomi voi olla aika heikoilla ilman etukäteen sovittuja tiukkoja pelisääntöjä.
Nyt pitäisi lopettaa jauhaminen kaiken maailman pankkien vastuista ja velkamaiden konkursseista ja keskittyä siihen, miten tästä selvitään vähimmällä. Miten pelastetaan Euroopan talous niin, että meidän osuuden ehdot ovat järkevät ja realistiset; millaiset ovat silloin pelisäännöt. Me emme voi elää maailmassa, joka toimii markkinatalouden ehdoilla, mutta jota ohjataan vanhakantaisin poliittisin menetelmin. Ja kyllä tässä kohtaa Suomella on oikeus esittää kysymyksiä ja vaatimuksia siitä, mitkä ovat ne pelisäännöt ja miksi. Ei se ole mitään häiriköintiä, vaan järkevää markkinataloudellista asioiden hoitoa.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Kansanedustajan ominaisuuksista
Nyt kun me kaikki joukolla kirmaamme vaaliuurnille täyttämään kansalaisvelvollisuutemme, on hyvä palauttaa mieliin muutamia kansanedustajille tärkeitä ominaisuuksia. Ihan vaan valinnan helpottamiseksi.
Edustaminen. Kansanedustajankin ominaisuudet voisi jakaa niin kuin monen muunkin asian perus- ja lisävarusteisiin. Kansanläheisemmin vähän niin kuin auto. Tai huoltoasema: nykyään täyden palvelun maantiekeitaassa on kattava valikoima jalkaraspeja, mutta siellä ei saa huollettua autoa ja 300 hengen ravintolan nurkalla on yksi bensapumppu, johon on sadan metrin jono. Lisävarusteet ovat ryöstäneet vallan perusvarusteilta. Eipä nimikään ole enää huoltoasema, vaan liikenneasema.
Pitäisikö kansanedustajankin titteli muuttaa samalla tavalla? Perusasioita, kuten rehellisyys, vastuullisuus, ei koeta enää tärkeiksi, vaan tilalle on tullut lisävarusteet kuten säätäminen ja opportunismi. Miten olisi pelkkä edustaja? Se kuvaisi paremmin nykypäivän menoa: voisi edustaa ohimosuonet pullollaan 24/7. Mikäs sen mukavampaa olisi. Voisi edustaa ravintolassa ja ulkomaanmatkoilla. Ja myös vaikka valiokuntatyössä, sielläkin titteli edustaja kuvaisi paljon paremmin nykyistä työtä kuin vanhakantainen titteli kansanedustaja. Sitä vaan ”niinku edustais” hiki päässä päivästä toiseen tekemättä mitään konkreettista tai ottamatta kantaa koskaan mihinkään. Vai olisiko kaiken perusta kuitenkin ymmärtää, miksi minut valittiin kansanedustajaksi? Minut valittiin edustamaan kansan mielipiteitä.
Muisti. Kun on sisäistänyt tehtävänsä, hyvä (tai edes kohtalainen) muisti on myös tärkeä asia. Että muistaa, mitä on luvannut. Yksi erittäin kätevä apuväline tähän on koulusta tuttu keino kirjoittaa se vaikka kämmeneensä. ”Olen täällä, koska lupasin alentaa veroja”. Kun tiukassa neuvottelutilanteessa sitten joutuu ottamaan kantaa ja mielipiteen perusteella on luvassa paikka valtiovarainvaliokunnassa, voi vilkaista kämmeneensä ja tarkistaa, mitä tuli luvattua. Kun lupauksistaan ja lunttaamisesta huolimatta kannattaa muiden tavoin verojen korottamista, että pääsisi valiokuntaan ja äiti voisi vihdoinkin olla ylpeä pojastaan, niin tullaankin sitten jo seuraavaan ominaisuuteen.
Rehellisyys. Poliitikon rehellisyyttä on vaikeaa määritellä, koska siitä ei ole olemassa kovin paljoa käytännön kokemusta. Me huudamme nyrkit pystyssä liito-oravien ja kuuttien kannan säilymisen puolesta, joita molempia Suomessa jäljellä vielä satoja yksilöitä, kun taas rehelliset poliitikot on laskettavissa yhden käden sormilla. Niitähän näissäkin vaaleissa pitäisi suojella. Tosiasia on ikävä kyllä se, että rehellisen ehdokkaan on vaikea päästä eduskuntaan. Annetaan lisää –ehdokas menestyy paremmin kuin otetaan pois –ehdokas riippumatta asioiden todellisesta tilasta. Mutta tämä kohta voidaan kuitata tällä, koska empiirisen tiedon perusteella tällä ominaisuudella ei ole juurikaan merkitystä. Kansanedustaja voi tehdä melkein mitä tahansa joutumatta siitä vastuuseen ja onhan se nähty, että kansa kuitenkin äänestää saman edustajan uudelleen edelliskauden pölvästelyistä huolimatta.
Mieltä oleminen. Mieltä olemisen osaaminen on parlamentarismin pitkän historian valossa yksi vaikeimpia taitoja. Se on huomattu näissäkin vaalikeskusteluissa. On aivan ylivoimaisen vaikeaa esimerkiksi vastata kysymykseen yhdellä sanalla kyllä tai ei. Tätä voisi avittaa vaikka järjestämällä kursseja uusille ehdokkaille. Eduskuntatalon nurkalla oleva Aalto Yliopiston avoin korkeakoulu voisi järjestää Mieltä olemisen -kursseja. Siellä uusia ehdokkaita opetettaisiin konkreettisesti ilmaisemaan oma mielipiteensä ja päättämään asioista. Vähän niin kuin sosiaalisesti syrjäytyneiden uudelleen yhteiskuntaan valmentamisessa opetetaan tekemään yksinkertaisia valintoja. Oppisi esimerkiksi vastamaan kysymykseen ”pitääkö ensi kaudella toteuttaa leikkauksia kuntasektorilla” valitsemalla joko kyllä tai ei. Eikös se olisikin pieni askel poliitikolle, mutta suuri demokratialle?
Asiantuntevuus. Eihän se mitään haittaisikaan, jos vielä sattuisi osaamaan asiansa. Esimerkiksi matematiikan osaaminen olisi kansanedustajalle hyvin hyödyllinen taito. Nykyisten puolueiden puheenjohtajien vaalidebatissa näkyy selvästi, että esimerkiksi 80-luvulla matematiikka on ollut peruskoulussa valinnainen aine kosmetiikan kanssa (lukuun ottamatta Soinia, joka on piristävä poikkeus 70-luvulta). On syntynyt ihan uusi matematiikan laji, poliittinen aritmetiikka, jossa ei ole merkitystä sillä, mitä luvut oikeasti ovat, vaan sillä miltä ne kuulostavat tai näyttävät. Viisi kertaa kuusi on viisikymmentäkuusi, ei enää 30.
Nil est dictu facilius - mikään ei ole helpompaa kuin sanominen. Paitsi äänestämällä vaikuttaminen. Mennään joukolla äänestämään tehtävänsä merkityksen sisäistäneitä rehellisiä ehdokkaita, joilla on osaamista ja selkärankaa hoitaa työnsä Suomen kansan edustajina.
Edustaminen. Kansanedustajankin ominaisuudet voisi jakaa niin kuin monen muunkin asian perus- ja lisävarusteisiin. Kansanläheisemmin vähän niin kuin auto. Tai huoltoasema: nykyään täyden palvelun maantiekeitaassa on kattava valikoima jalkaraspeja, mutta siellä ei saa huollettua autoa ja 300 hengen ravintolan nurkalla on yksi bensapumppu, johon on sadan metrin jono. Lisävarusteet ovat ryöstäneet vallan perusvarusteilta. Eipä nimikään ole enää huoltoasema, vaan liikenneasema.
Pitäisikö kansanedustajankin titteli muuttaa samalla tavalla? Perusasioita, kuten rehellisyys, vastuullisuus, ei koeta enää tärkeiksi, vaan tilalle on tullut lisävarusteet kuten säätäminen ja opportunismi. Miten olisi pelkkä edustaja? Se kuvaisi paremmin nykypäivän menoa: voisi edustaa ohimosuonet pullollaan 24/7. Mikäs sen mukavampaa olisi. Voisi edustaa ravintolassa ja ulkomaanmatkoilla. Ja myös vaikka valiokuntatyössä, sielläkin titteli edustaja kuvaisi paljon paremmin nykyistä työtä kuin vanhakantainen titteli kansanedustaja. Sitä vaan ”niinku edustais” hiki päässä päivästä toiseen tekemättä mitään konkreettista tai ottamatta kantaa koskaan mihinkään. Vai olisiko kaiken perusta kuitenkin ymmärtää, miksi minut valittiin kansanedustajaksi? Minut valittiin edustamaan kansan mielipiteitä.
Muisti. Kun on sisäistänyt tehtävänsä, hyvä (tai edes kohtalainen) muisti on myös tärkeä asia. Että muistaa, mitä on luvannut. Yksi erittäin kätevä apuväline tähän on koulusta tuttu keino kirjoittaa se vaikka kämmeneensä. ”Olen täällä, koska lupasin alentaa veroja”. Kun tiukassa neuvottelutilanteessa sitten joutuu ottamaan kantaa ja mielipiteen perusteella on luvassa paikka valtiovarainvaliokunnassa, voi vilkaista kämmeneensä ja tarkistaa, mitä tuli luvattua. Kun lupauksistaan ja lunttaamisesta huolimatta kannattaa muiden tavoin verojen korottamista, että pääsisi valiokuntaan ja äiti voisi vihdoinkin olla ylpeä pojastaan, niin tullaankin sitten jo seuraavaan ominaisuuteen.
Rehellisyys. Poliitikon rehellisyyttä on vaikeaa määritellä, koska siitä ei ole olemassa kovin paljoa käytännön kokemusta. Me huudamme nyrkit pystyssä liito-oravien ja kuuttien kannan säilymisen puolesta, joita molempia Suomessa jäljellä vielä satoja yksilöitä, kun taas rehelliset poliitikot on laskettavissa yhden käden sormilla. Niitähän näissäkin vaaleissa pitäisi suojella. Tosiasia on ikävä kyllä se, että rehellisen ehdokkaan on vaikea päästä eduskuntaan. Annetaan lisää –ehdokas menestyy paremmin kuin otetaan pois –ehdokas riippumatta asioiden todellisesta tilasta. Mutta tämä kohta voidaan kuitata tällä, koska empiirisen tiedon perusteella tällä ominaisuudella ei ole juurikaan merkitystä. Kansanedustaja voi tehdä melkein mitä tahansa joutumatta siitä vastuuseen ja onhan se nähty, että kansa kuitenkin äänestää saman edustajan uudelleen edelliskauden pölvästelyistä huolimatta.
Mieltä oleminen. Mieltä olemisen osaaminen on parlamentarismin pitkän historian valossa yksi vaikeimpia taitoja. Se on huomattu näissäkin vaalikeskusteluissa. On aivan ylivoimaisen vaikeaa esimerkiksi vastata kysymykseen yhdellä sanalla kyllä tai ei. Tätä voisi avittaa vaikka järjestämällä kursseja uusille ehdokkaille. Eduskuntatalon nurkalla oleva Aalto Yliopiston avoin korkeakoulu voisi järjestää Mieltä olemisen -kursseja. Siellä uusia ehdokkaita opetettaisiin konkreettisesti ilmaisemaan oma mielipiteensä ja päättämään asioista. Vähän niin kuin sosiaalisesti syrjäytyneiden uudelleen yhteiskuntaan valmentamisessa opetetaan tekemään yksinkertaisia valintoja. Oppisi esimerkiksi vastamaan kysymykseen ”pitääkö ensi kaudella toteuttaa leikkauksia kuntasektorilla” valitsemalla joko kyllä tai ei. Eikös se olisikin pieni askel poliitikolle, mutta suuri demokratialle?
Asiantuntevuus. Eihän se mitään haittaisikaan, jos vielä sattuisi osaamaan asiansa. Esimerkiksi matematiikan osaaminen olisi kansanedustajalle hyvin hyödyllinen taito. Nykyisten puolueiden puheenjohtajien vaalidebatissa näkyy selvästi, että esimerkiksi 80-luvulla matematiikka on ollut peruskoulussa valinnainen aine kosmetiikan kanssa (lukuun ottamatta Soinia, joka on piristävä poikkeus 70-luvulta). On syntynyt ihan uusi matematiikan laji, poliittinen aritmetiikka, jossa ei ole merkitystä sillä, mitä luvut oikeasti ovat, vaan sillä miltä ne kuulostavat tai näyttävät. Viisi kertaa kuusi on viisikymmentäkuusi, ei enää 30.
Nil est dictu facilius - mikään ei ole helpompaa kuin sanominen. Paitsi äänestämällä vaikuttaminen. Mennään joukolla äänestämään tehtävänsä merkityksen sisäistäneitä rehellisiä ehdokkaita, joilla on osaamista ja selkärankaa hoitaa työnsä Suomen kansan edustajina.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Jyrki boy by Jutta
Me ennen kimpassa kuljettiin,
mutta sinä pääsit parempaan kyytiin,
pääsit hallitukseen ja unohdit mut kokonaan.
Multa ovet Euroopan suljettiin,
sinä hyppäsit Barroson kyytiin,
nyt sä minua herjaat ja hallituskaverisi mua pitää pilkkanaan.
Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tee joskus miehen työ
Jyrki, Jyrki, älä vastapalloon lyö.
Sitten minäkin rupesin meikkamaan,
sitä sinä et huomannut lainkaan,
sinä Maria diggailit ja minua et ollenkaan.
Kun en suostunut euroa puolustamaan,
minkä kirouksen niskaani sainkaan,
nyt mä huomioo kerjään ja minunkin kaverini pitää mua pilkkanaan.
Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tarjoo mulle hallitustyö,
Jyrki, Jyrki, muuten Paavo lyö.
mutta sinä pääsit parempaan kyytiin,
pääsit hallitukseen ja unohdit mut kokonaan.
Multa ovet Euroopan suljettiin,
sinä hyppäsit Barroson kyytiin,
nyt sä minua herjaat ja hallituskaverisi mua pitää pilkkanaan.
Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tee joskus miehen työ
Jyrki, Jyrki, älä vastapalloon lyö.
Sitten minäkin rupesin meikkamaan,
sitä sinä et huomannut lainkaan,
sinä Maria diggailit ja minua et ollenkaan.
Kun en suostunut euroa puolustamaan,
minkä kirouksen niskaani sainkaan,
nyt mä huomioo kerjään ja minunkin kaverini pitää mua pilkkanaan.
Jyrki, Jyrki, älä tyrki,
Jyrki tarjoo mulle hallitustyö,
Jyrki, Jyrki, muuten Paavo lyö.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Suomen talouden lyhyt oppimäärä
Meillä on ongelma – ei siis haaste vaan ongelma – jota tällä hetkellä kutsutaan kestävyysvajeeksi. Se on vaje, joka syntyy siitä, että valtion tulot verrattuna menoihin ovat kerta kaikkiaan liian pienet. Tätä vajetta emme pitkällä tähtäimellä valtiona kestä, siksi se on kestävyysvaje. Kestävyysvaje siis kertoo kuinka paljon veroja tulisi nostaa ja/tai valtion menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.
Toisin kuin asiasta keskusteluissa annetaan ymmärtää, kestävyysvaje ei niinkään johdu Yhdysvaltojen velkakriisistä tai lamasta vaan siitä, että ikääntymisen takia hoiva- ja eläkemenot kasvavat valtavasti, kun samaan aikaan työikäisiä ja työkykyisiä on entistä vähemmän tekemässä verotuloja valtiolle.
Tämä on ihan itse keitetty soppa, joka ei parane pelkällä talouskasvulla, vaan vaatii kulujen leikkaamista. Esimerkiksi muutaman seuraavan vuoden kasvuennuste on reilusti positiivinen, mutta siitä huolimatta joka vuosi velkaannumme lisää eli kestävyysvaje kasvaa.
Valtiovarainministeriön mukaan talouskasvun pitäisi olla keskimäärin 8% seuraavan 40 vuoden ajan, että sillä pystyisi hoitamaan kestävyysvajeen. Muistutettakoon, että 2000-luvun lihavina kasvuvuosina, joiden ei aivan äkkiä ennusteta palaavan, kasvu oli keskimäärin 3,5% vuodessa ja suurimmillaankin vain 5,3%. Mitäs tähän sanotte? Pääministerimme sanoo, että kyllä talouskasvu kuittaa kestävyysvajeen. Ei tainnut olla matikka Marilla se vahvin aine.
Talouskasvu muodostuu tasan kahdesta asiasta: pitää tehdä joko enemmän töitä tai tehokkaammin töitä. Lapioida ojaa pidempään tai nopeammin. Miten se sopii kansalle, joka makaa selällään pullollaan olevaa vatsaansa taputellen ja odottelee uusia etuisuuksia?
Tai sitten pitäisi tulla paljon uusia ojankaivajia, jotka painavat innolla pitkää päivää lapiot punaisena. Mistä niitä tulee, kun työelämästä poistuu koko ajan ihmisiä enemmän kuin tulee tilalle? Ja kuka ne työllistää, kun vientiteollisuuden työllistävä vaikutus on koko ajan laskeva, eikä pk-sektori ole kyennyt kasvamaan vastaavaa vauhtia.
Emmekä me toinen toisiamme palvelemalla pysty ylläpitämään hyvinvointia, vaan täytyy olla vientiin tähtäävää kasvuyrittäjyyttä. Tämäkään vaihtoehto ei näytä lupaavalta: Suomen Yrittäjien barometrin mukaan viiden viimeisen vuoden aikana ainoastaan alle 10% suomalaisista pk-yrityksistä on ollut voimakkaasti kasvuhakuisia.
Arvostettu talousasiantuntija Juhana Vartiainen sanookin: ”Jos uskoo talouskasvun ratkaisevan kestävyysvajeen, ei ole ymmärtänyt koko kestävyysvajetta”. Pahoja ymmärtämisvaikeuksia tässä asiassa tuntuu olevan erityisesti vasemmistopuolueilla. Muutenkin he voisivat mennä talousmatematiikan kurssille.
Hyvä esimerkki tästä on hölynpöly tulonsiirroista. Jos suurempituloisten tulotasoa leikataan hallinnollisesti siirtämällä tulovaikutusta pienempituloisille, tämä tarkoittaa valtion verotulojen laskua. Eikä se motivoi innokkaita yrittämään entisenkään vertaa. Lopputuloksena on vähemmän hyvinvointiin jaettavaa, kun samaan aikaan halutaan jakaa lisää. Tämä yhtälö ei vaan toimi näin.
Vasemmistolta näyttää kokonaan unohtuneen, että ennen kuin tappelee jonkun jakamisesta, pitää olla jotakin jaettavaa ja se ei synny muuta kuin työtä tekemällä. Ja työtä ei ole, ellei joku sitä tarjoa. Tarjoajia ei synny, ellei sen riskin ja vastuun ottamiseen ole kunnon kannustimia tai edes edellytyksiä. Jos yrittäjän perusturva ei ole palkansaajan tasolla, jos verotusta kiristetään entisestään ja ellei rahoitusmarkkinoilta saa järkevillä ehdoilla luottoa, niin miksi kukaan täysjärkinen (joita nimenomaan tarvittaisiin) ryhtyisi yrittäjäksi? Ryhtyisitkö itse?
Jos vajetta ei saa kuitattua kasvulla eli tulojen lisäämisellä, se pitää hoitaa menojen vähentämisellä. Ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna. Mutta mistä pitäisi leikata? Mahdollisuuksia siihen on luotu paljon, koska julkisen sektorin menot ovat kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta 4,5% vuodessa. Samaan aikaan talouskasvu on ollut yksikön pienempi eli 3,5% vuodessa.
Yksi hyvä leikkauskohde on kuntien talous. Meillä on 336 kuntaa, joissa yhtä monta kunnanjohtajaa, talousjohtajaa, elinkeinoasiamiestä ja mitä lie pikkupäällikköä, joista jokainen tienaa paljon yli suomalaisen ansiotyöläisen keskiarvon. Ja joista jokainen nauttii 1,5 -kertaisen vuosiloman 1,5 –kertaisella lomarahalla yksityissektoriin verrattuna. Vertailun vuoksi 30% suuremmassa Ruotsissa, jossa on 80% enemmän asukkaita, on 290 kuntaa.
Ja mitä isompi kuntien ja valtion virkamiesarmeija on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä veromarkkoja jaetaan enemmän ja useampiin tarkoituksiin. Ja sitä vaikeampi varainkäyttöä on valvoa. Ja kun rahaa kulutetaan suurella hartaudella, pienellä järjellä ja olemattomalla kontrollilla, syntyy käsittämättömiä kohteita, kuten Somalian Mehiläiskulttuuriyhdistys ry:n tuki hunajantuotannon markkinoiden kehittämiseen (tuki 131.000 euroa) tai Marginaaliset äänet kuuluviin YK:n ilmastoprosessissa –projekti (tuki 645.700 euroa). Ja tämä ei ollut vitsi.
On varmaan helpompaa ja mediaseksikkäämpää puhua suurella paatoksella ja syvällä rintaäänellä homojen liitoista, maahanmuuttajien tuista tai ruotsin kielen asemasta, mutta niillä asioilla ei ole mitään merkitystä tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta, jos meiltä tätä menoa yksinkertaisesi loppuu rahat.
Vastuulliset äänestäjät valitsevat vastuullisia poliitikkoja. Vastuullisuutta ei ole se, jos valehtelee kansalle. Se, että talouskasvu hoitaa kestävyysvajeen on valhetta. Se, että selviämme ilman julkisten menojen leikkausta on valhetta. Se, että tulonsiirrot luovat lisää hyvinvointia ilman enemmän työntekoa on valhetta. Se, jos ei puhu näistä asioista, on vastuuttomuutta. Äänestäkää hyvät ihmiset vastuullisia puolueita ja ehdokkaita. Muistakaa, että sitä saa mitä tilaa.
Toisin kuin asiasta keskusteluissa annetaan ymmärtää, kestävyysvaje ei niinkään johdu Yhdysvaltojen velkakriisistä tai lamasta vaan siitä, että ikääntymisen takia hoiva- ja eläkemenot kasvavat valtavasti, kun samaan aikaan työikäisiä ja työkykyisiä on entistä vähemmän tekemässä verotuloja valtiolle.
Tämä on ihan itse keitetty soppa, joka ei parane pelkällä talouskasvulla, vaan vaatii kulujen leikkaamista. Esimerkiksi muutaman seuraavan vuoden kasvuennuste on reilusti positiivinen, mutta siitä huolimatta joka vuosi velkaannumme lisää eli kestävyysvaje kasvaa.
Valtiovarainministeriön mukaan talouskasvun pitäisi olla keskimäärin 8% seuraavan 40 vuoden ajan, että sillä pystyisi hoitamaan kestävyysvajeen. Muistutettakoon, että 2000-luvun lihavina kasvuvuosina, joiden ei aivan äkkiä ennusteta palaavan, kasvu oli keskimäärin 3,5% vuodessa ja suurimmillaankin vain 5,3%. Mitäs tähän sanotte? Pääministerimme sanoo, että kyllä talouskasvu kuittaa kestävyysvajeen. Ei tainnut olla matikka Marilla se vahvin aine.
Talouskasvu muodostuu tasan kahdesta asiasta: pitää tehdä joko enemmän töitä tai tehokkaammin töitä. Lapioida ojaa pidempään tai nopeammin. Miten se sopii kansalle, joka makaa selällään pullollaan olevaa vatsaansa taputellen ja odottelee uusia etuisuuksia?
Tai sitten pitäisi tulla paljon uusia ojankaivajia, jotka painavat innolla pitkää päivää lapiot punaisena. Mistä niitä tulee, kun työelämästä poistuu koko ajan ihmisiä enemmän kuin tulee tilalle? Ja kuka ne työllistää, kun vientiteollisuuden työllistävä vaikutus on koko ajan laskeva, eikä pk-sektori ole kyennyt kasvamaan vastaavaa vauhtia.
Emmekä me toinen toisiamme palvelemalla pysty ylläpitämään hyvinvointia, vaan täytyy olla vientiin tähtäävää kasvuyrittäjyyttä. Tämäkään vaihtoehto ei näytä lupaavalta: Suomen Yrittäjien barometrin mukaan viiden viimeisen vuoden aikana ainoastaan alle 10% suomalaisista pk-yrityksistä on ollut voimakkaasti kasvuhakuisia.
Arvostettu talousasiantuntija Juhana Vartiainen sanookin: ”Jos uskoo talouskasvun ratkaisevan kestävyysvajeen, ei ole ymmärtänyt koko kestävyysvajetta”. Pahoja ymmärtämisvaikeuksia tässä asiassa tuntuu olevan erityisesti vasemmistopuolueilla. Muutenkin he voisivat mennä talousmatematiikan kurssille.
Hyvä esimerkki tästä on hölynpöly tulonsiirroista. Jos suurempituloisten tulotasoa leikataan hallinnollisesti siirtämällä tulovaikutusta pienempituloisille, tämä tarkoittaa valtion verotulojen laskua. Eikä se motivoi innokkaita yrittämään entisenkään vertaa. Lopputuloksena on vähemmän hyvinvointiin jaettavaa, kun samaan aikaan halutaan jakaa lisää. Tämä yhtälö ei vaan toimi näin.
Vasemmistolta näyttää kokonaan unohtuneen, että ennen kuin tappelee jonkun jakamisesta, pitää olla jotakin jaettavaa ja se ei synny muuta kuin työtä tekemällä. Ja työtä ei ole, ellei joku sitä tarjoa. Tarjoajia ei synny, ellei sen riskin ja vastuun ottamiseen ole kunnon kannustimia tai edes edellytyksiä. Jos yrittäjän perusturva ei ole palkansaajan tasolla, jos verotusta kiristetään entisestään ja ellei rahoitusmarkkinoilta saa järkevillä ehdoilla luottoa, niin miksi kukaan täysjärkinen (joita nimenomaan tarvittaisiin) ryhtyisi yrittäjäksi? Ryhtyisitkö itse?
Jos vajetta ei saa kuitattua kasvulla eli tulojen lisäämisellä, se pitää hoitaa menojen vähentämisellä. Ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna. Mutta mistä pitäisi leikata? Mahdollisuuksia siihen on luotu paljon, koska julkisen sektorin menot ovat kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta 4,5% vuodessa. Samaan aikaan talouskasvu on ollut yksikön pienempi eli 3,5% vuodessa.
Yksi hyvä leikkauskohde on kuntien talous. Meillä on 336 kuntaa, joissa yhtä monta kunnanjohtajaa, talousjohtajaa, elinkeinoasiamiestä ja mitä lie pikkupäällikköä, joista jokainen tienaa paljon yli suomalaisen ansiotyöläisen keskiarvon. Ja joista jokainen nauttii 1,5 -kertaisen vuosiloman 1,5 –kertaisella lomarahalla yksityissektoriin verrattuna. Vertailun vuoksi 30% suuremmassa Ruotsissa, jossa on 80% enemmän asukkaita, on 290 kuntaa.
Ja mitä isompi kuntien ja valtion virkamiesarmeija on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä veromarkkoja jaetaan enemmän ja useampiin tarkoituksiin. Ja sitä vaikeampi varainkäyttöä on valvoa. Ja kun rahaa kulutetaan suurella hartaudella, pienellä järjellä ja olemattomalla kontrollilla, syntyy käsittämättömiä kohteita, kuten Somalian Mehiläiskulttuuriyhdistys ry:n tuki hunajantuotannon markkinoiden kehittämiseen (tuki 131.000 euroa) tai Marginaaliset äänet kuuluviin YK:n ilmastoprosessissa –projekti (tuki 645.700 euroa). Ja tämä ei ollut vitsi.
On varmaan helpompaa ja mediaseksikkäämpää puhua suurella paatoksella ja syvällä rintaäänellä homojen liitoista, maahanmuuttajien tuista tai ruotsin kielen asemasta, mutta niillä asioilla ei ole mitään merkitystä tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta, jos meiltä tätä menoa yksinkertaisesi loppuu rahat.
Vastuulliset äänestäjät valitsevat vastuullisia poliitikkoja. Vastuullisuutta ei ole se, jos valehtelee kansalle. Se, että talouskasvu hoitaa kestävyysvajeen on valhetta. Se, että selviämme ilman julkisten menojen leikkausta on valhetta. Se, että tulonsiirrot luovat lisää hyvinvointia ilman enemmän työntekoa on valhetta. Se, jos ei puhu näistä asioista, on vastuuttomuutta. Äänestäkää hyvät ihmiset vastuullisia puolueita ja ehdokkaita. Muistakaa, että sitä saa mitä tilaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)