Kekkoslovakian aikaan

VR:n tapausta seuratessa tuntee johtajia kohtaan myötähäpeää. VR:n johtajien palkkaa maksava kansa tuntee varmaan suuttumusta, ellei jopa raivoa. Vaikka kuinka monennen kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Eli käytännössä omistaja (suomalainen) tuntee raivoa alaisensa tekemisistä, mutta ei voi mitään. Tervetuloa Kekkoslovakiaan!

Olemme monessa asiassa monopolien armoilla, kuten VR, Alko tai RAY, joiden johtajat valitaan poliittisesti ilman mitään spesifejä kompetenssivaatimuksia. Sen lisäksi elämme duopolien keskellä, kuten Kesko/S-ryhmä, joiden johtajien valinnat ovat myös puolipoliittisia erilaisten hirvenmetsästysyhteisöjen päätöksiä.

Vielä kun tähän lisätään sisämarkkinoista määräävien eläkevakuutusyhtiöiden ja niiden kanssa ristiin omistettujen pankkien ja vakuutusyhtiöiden valta, niin voidaan sanoa, että Suomea tanssittaa todella pieni piiri.

Ja tässä ollaan tällä piirillä. Ihan vaan maalaisjärjellä ajatellen, joko nykyisen piirin pitää muuttua tai sitten pitää valita uusi piiri. Kumman vaihtoehdon tulevaisuuteen uskotte enemmän?

Nuorten välinpitämättömyys politiikkaa kohtaan tai Perussuomalaisten suuri kannatus ovat ennen kaikkea indikaatio siitä, että läpinäkyvässä yhteiskunnassamme TÄNÄ PÄIVÄNÄ elävät kansalaisemme alkavat olemaan lopen kyllästyneitä edelleen 70-luvun kähminnän ihmeessä eläviin päättäjiin.

Meillä on monia nuoria erittäin fiksuja johtajia ja poliitikoita, joiden asenne ja tekeminen antavat toivoa ja uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Pitkästä aikaa esimerkiksi eduskunnassa on todella osaava ja fiksu porukka nuoria akateemisia, jotka ovat kiinnostuneita esimerkiksi yrittäjyydestä.

Toivottavasti emme anna VR -tyyppisen hölmöyden, vähittäiskauppakartellin ylimielisyyden tai eläkevakuutusyhtiöiden klusterimentaliteetin pilata vapaan Suomen vapaata markkinataloutta.

Kaikki on loppuviimeksi kiinni johtajista. Miksi oikean laisia johtajia oikeille paikoille ei sitten valita? Siksi, että yleensä valitsijat valinnoillaan ja valittavat tavoitteellaan hakevat pelkästään omaa etuaan, eivätkä tehtävien tuomaa vastuuta.

Tämä on surullista, mutta totta. Pieni piiri valitsijoita pyörittää pientä piiriä valittavia. Niin kuin silloin Kekkosen aikaan saunaparlamentissa. Ja esimerkiksi naisethan eivät kuuluneet siihen saunaan. Valitettavasti.

Kalevin tarina

Kalevi oli reippaan hömelö, mutta piireissä arvostettu poika: hän oli kohtuullisen lahjakas matematiikassa, kuului 4H-kerhoon ja työnsi yli 12 metriä kuulaa. Hän oli totinen poika. Kodistakaan ei koskaan riittänyt huumorintajun tai positiivisuuden ymmärrystä Kaleville saakka: ”Kalevi, räkänokastakin mies tulee, mutta ei turhan naurajasta”. Siinäpä se oli kiteytettynä.

”Valtion leipä on pitkä, mutta kapea”. Sitä Kalevi kuuli koko nuoruutensa. Tyttöjen kanssakaan ei mennyt kovin hyvin. Niinpä ujo Kalevi kiusattuna, mutta kylän raggaripoikia ihannoivana päätti, että hänestä tulee isona vielä joku joka näyttää.

Kalevi luki, luki ja luki, että keskinkertaisena oppilaana pääsi opiskelemaan humanistisia tieteitä Jyväskylän yliopistoon. Aikansa kuluksi hän sitten siellä lähti mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä tai mielipidettä mistään, mutta juuri sen vuoksi hän huomasi pian olevansa hyvin suosittu. Lähes huippupoliitikko.

Valmistuttuaan Kalevi sai heti poliittisilla suhteillaan työpaikan apulaisvarasijaispäällikkönä virastossa. Kaikki virastossa oli oikeasti päin… sanotaanko mitä. Mutta Kalevi oli kokenut jo tähän mennessä niin paljon painostusta ymmärtäen, että pitämällä turpansa kiinni ja sopeutumalla pärjää parhaiten. Ihan niin kuin koulun jääkiekkojoukkueen kapteenin Ranen ja painostavien opettajien kanssa ennen maalla.

Se olikin loistava kaava, Kalevista tuli kaikkien puudelina hauska ja pidetty mies. Hän ei aina tiennyt mitä tai miksi teki, mutta ura meni komeasti eteenpäin. Samaan aikaan Rane toiminnan miehenä oli pärjännyt loistavasti rakennusurakoitsijana ja gryndasi kokonaisia asuntoalueita. Nyt oli ensimmäinen tilaisuus kurittaa Ranea. Ja hän kuritti.

Menestys vei Helsinkiin isoon virkaan. Siihenkään ei olisi tullut muuten valituksi, kuin että Kalevi oli kaikkien oikeiden ehdokkaiden sijasta hajuton, mauton ja mielipiteetön. Neutraali lammas virkamieslaumaan. Mutta ei mikä tahansa lammas, vaan osastopäällikkö. Ja samaan aikaan Kainuun suurimpiin kuuluva yritys Ranen rakennus Oy sattui hakemaan tukea. Heh heh, mitä tukea?

Ujo, mutta mihinkään mitään kantaa ottamaton asenne vei sitten Kalevin huipulle johtajaksi: mukava mies, joka ei ole koskaan ja mistään eri mieltä. Rane Group Oy oli ottanut paljon valuuttalainaa Kalevin tutulta pankinjohtajalta. Ja yhdellä puhelinsoitolla kaverille se laina unohtui pyynnöstä huolimatta terminoida. Siinä meni sekä Rane että group. Kalevin yksi unelma toteutui.

Aina välillä Kalevi mietti, että mistä tämä kaikki menestys oikein johtuu, vaikka hän ei oikein koskaan osaa olla mitään mieltä oikein mistään. Mutta se ei tahtia haitannut, taas tuli uusi haaste. Metropolialueen mietintöryhmän hallintovaliokunnan kehitystoimikunta pyysi Kalevia alueen hybridijohtajaksi.

Kalevi istui hiki päässä palavereissa kahdeksan tuntia päivässä ymmärtämättä itsekään, miksi ja mitä tekemässä hän missäkin oli. Kaikesta huolimatta olo tuntui tärkeältä. Ja vaimo kertoi rivitalonaapureille, kuinka kiireinen kaveri Kalevi on. Se oli elämän huippua, se.

Sillä tavalla elämä sitten meni; pienellä palkalla mutta suurella traumalla yhteiskunnan kehityksen asioista päättäen. Kotipitäjän Kuusniemen kunnan muistoilla ja kaikki Ranea muistuttavat ideat torpedoiden. Kunnes koitti Itsenäisyyspäivänä 2011 ja aika jäädä sovitun ohjelman mukaisesti eläkkeelle 61-vuotiaana.

Itsenäisyyspäivänä Kalevi sitten piti jäähyväispuheen: ”Suomi tarvitsee uutta yrittäjyyttä ja asennetta. Tarvitsemme uusia joukkueen kapteeneita, jotka ennakkoluulottomasti vievät Suomea eteenpäin. Tarvitsemme riskinottajia, emmekä joo-joo miehiä. Me tarvitsemme yrittäjiä, jotka vievät meidät uuteen nousuun. Tarvitsemme uusia ängri böördssejä”

Aamen.

Epäonnistumisen pelko

Kun istuskelin murkkuna aikaa tappamassa Esson baarissa, sinne tapasi lauantaiöisin tulla paikallinen yrittäjä yöpalalle. Tämä kovia bisneksissään kokenut, rujonnäköinen ja roteva jässikkä oli aina tuhannen päissään ja riitaisalla tuulella. Kun hän astui ovesta sisään, hän huusi ensimmäisenä: ”jos joku sanoo, että olen epäonnistunut, niin tapan”. Rumaksikin sai sanoa, mutta ei epäonnistuneeksi. Siihen taisi kiteytyä koko suomalaisen yrittäjän sielunmaisema: epäonnistua ei saa.

Me elämme Kekkoslovakian ajan perinnön varjossa tasapäistämisen ja suvaitsemattomuuden kulttuurissa. Joukosta ei saa erottua ja epäonnistumista pidetään heikkouden merkkinä. Epäonnistua ei saisi, mutta epäonnistumista odotetaan. Ja menestyä saa vain jos on valmis jakamaan menestyksensä muiden kanssa. Tulonsiirto on päivän muotisana.

Epäonnistuminen on kuitenkin aivan väistämätöntä, jos oikeasti meinaa saada jotakin aikaiseksi. Ei voi onnistua, ellei ole valmis koskaan epäonnistumaan. Se kasvattaa kokemusta ja pakottaa etsimään uusia näkökulmia asioihin. Epäonnistuminen myös kasvattaa uskallusta ja rohkeutta ottaa uusia riskejä. Esimerkiksi Nasa ei hyväksy ohjelmiinsa astronautteja, joilla ei ole takanaan epäonnistumisia.

Vastikään Suomessa vierailulla ollut raskaan sarjan kasvuyrittäjä Steve Blank neuvoi suomalaisia: ”suomalaisten olisi alettava juhlia riskinottajia”. Hän jatkoi: ”jos ajatellaan, että ei ole poikkeusyksilöitä, vaan kaikki ovat saman arvoisia, ei silloin ymmärretä yrittäjyyttä”. Yrittäjyys ja varsinkin kasvuyrittäjyys on poikkeusyksilöiden poikkeuksellisia tekoja. Niitä ei synny tekemällä asioita samalla kaikkien hyväksymällä tavalla niin kuin aina on tehty. Ja kun tekee asioita uudella tavalla, lopputulos on jonkinasteinen riski. Siinä saattaa epäonnistua.

Yrittäjyys, luovuus ja innovatiivisuus ovat tämän päivän ”muotiasioita”, joita peräänkuulutetaan juhlapuheissa ja korostetaan yritysten arvolupauksissa. Käytännön teot vaan ovat kovin vähissä. Arvostus ja palkitseminen suosivat edelleen joustavuutta, sopeutumista ja konservatiivista suorittamista.

Konservatiivisella suorittamisella pärjäsi Neuvostoliiton bilateraalikaupan byrokratiassa ja vielä Nokian imussa alihankkijaverkoston jakelulogistiikassakin, mutta pärjääminen 2010-luvun globaalissa kilpailussa vaatii sata kertaa räväkämpää tekemistä. Ja kymmenen kertaa räväkämmän kasvuympäristön. Häpeän pelon kulttuurissa syntyneillä umpimielisillä impivaaralaisilla innovaatioilla ei rakenneta tulevaisuuden menestystarinoita.