Unelmia ja toimistohommia

Taas on maanantaiaamu ja Länsiväylän ruuhkassa istuu saksalaisvalmisteisissa henkilöautoissaan lukuisa määrä suomalaisia yritysjohtajia ajatellen tulevan viikon haasteita. Valitettavan monella koko viikon työ jääkin ajattelun tasolle. Onneksi sentään konsulttien oppien mukaisesti kaikki vaivat parantavan positiivisen ajattelun tasolle, silloin ainakin itsellä on mukavaa. Tekijöitä istuu yhä harvemmassa autossa. Vaikka vain tekemällä tapahtuu ja vain tapahtumalla syntyy tuloksia. Varsinkin ajassa ja olosuhteissa, joita kohti olemme menossa.

Johtamista on uudelleen ruvettu pitämään asemana, kun se pitäisi olla vaativa ja vastuullinen ammatti. Sen lisäksi tämän päivän johtaja on kalenterinsa vanki. Aika ei riitä strategisen tason kaupalliseen tekemiseen eikä jalkautumiseen alaisten pariin. Kahteen johtajan tärkeimpään tehtävään. Menestyksen mittareiksi ovat nousseet kiire ja palaverien määrä.

Johtajien vähä aika riittää alaisten kanssa kommunikointia paremmin sidosryhmien ja muiden yritysjohtajien kanssa kaveeraamiseen. Tosiasiassa se aika hyödyttää ensisijaisesti vain johtajia itseään, ei niinkään yritystä. Esimerkkinä nyt vaikka paljon puhuttu golf; siellä solmitut suhteet sataa pääosin omaan laariin, ei niillä henkilöstön hyvinvointi parane. Jos johtaja koko ajan tapaa organisaation ulkopuolisia sidosryhmiä yksin, eikä hänellä ole aikaa kommunikoida henkilöstön kanssa, niin millä tavalla niistä tilanteista syntyvät asiat siirtyvät käytännön tekemiseksi ja koko organisaation hyödyksi?

Italialainen tutkijaryhmä selvitteli äskettäin faktojen avulla, mitä hyötyä tai haittaa yritykselle on johdon kontakteista organisaation ulkopuolisten kanssa. Tulokset olivat mielenkiintoisia ja aivan erityisesti siinä nousi esiin, että mitä enemmän johtaja keskittyi alaisiinsa, sitä parempi oli yrityksen tuottavuus ja kannattavuus. Ei pitäisi olla yllättävää? Kuitenkin suurella osalla tämän päivän johtajista, pk-yrityksistä huippupolitiikkaan, oman brändin rakentaminen menee kirkkaasti organisaation etujen edelle. Ei taida olla ohjaus ja mittarit ihan ajan tasalla.

Eräs yli 15 vuotta New Yorkissa yritysjohdossa ja asiantuntijatehtävissä työskennellyt 40-kymppinen suomalainen työskenteli äskettäin vuoden verran Suomessa. Hän oli täysin hämmästynyt suomalaisen yritysjohdon tasosta. Hänen mukaansa suuri osa ei selviäisi lainkaan vastaavissa tehtävissä Wall Streetin kulmilla. Suurimpia eroja hänen mukaansa ovat kaupallisuus, intensiteetti ja tekemisen syke. Käytännössä se, että elää organisaationsa mukana, ottaa vastuuta, tekee päätöksiä jne... eli paljon puttaamista tylsempi ja hankalampi tekeminen.

Jos johtaja ei meinaa pärjätä, yritykseen palkataan konsultti. Samanlainen kaveri, joka pitää sosiaalisista uraa edistävistä harrastuksista ja jonka kalenteri on yhtä täynnä kuin johtajalla itsellään. Jokainen ymmärtää, että eivät asiat yhdessä golfaamalla parane. Jos Marskilla oli komentaja, joka viihtyi paremmin upseerikerholla kuin taisteluissa, ei hän sellaisen komentaja avuksi lähettänyt konjakkiin ja sikareihin persoa kabinettileijonaa, vaan taisteluissa kannuksensa ansainneen adjutantin.

Meillä on historiassa paljon esimerkkejä siitä, miten olemme pärjänneet nimenomaan tekijöinä. Historiassamme on ollut lukuisia suuria johtajia, vastuunottajia ja valtiomiehiä. Katsomme edelleen ihaillen ja arvostaen Tuntemattoman Koskelaa, joka on edestä johtamisen ikoni. Mihin nämä kaikki asiat ja ihanteet ovat kadonneet käytännön elämästämme?

Miksi meidän ihannointimme ja arvostuksemme kohdistuvat yltiöoptimistiseen sosiaaliseen pseudojohtamiseen, kun muutoksen johtaminen on aina vaikeiden ratkaisujen tekemistä, vastuunottoa ja välittämistä? Ja me elämme jatkuvassa muutoksessa. Totta kai kaiken johtamisen pitää olla positiivista ja sosiaalista, mutta työnä se on sen verran haasteellista ja raadollisen raskasta, että jos haluaa pelkästään unelmia ja toimistohommia, niin silloin kannattaa kävellä rintaman ohi ja mennä suoraan upseerikerholle.

PS. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kirjoittaja itsekin pitää kovasti golfista. Siinä saa mukavasti liikuntaa ja peli rentouttaa stressaantunutta mieltä.

Kasvu ei synny komiteoissa

Meidän tulevaisuutemme lapsilisistä eläkkeisiin on rakennettu tasaisen kasvun odotuksen pohjalle. Kasvu on hyvinvointiyhteiskuntamme olemassaolon polttoaine, jota ilman se ei nykyisellä rakenteellaan toimi. Kasvun välttämätön edellytys on uusien työpaikkojen syntyminen. Perinteisten teollisuudenalojen yskiessä pahanpäiväisesti, toivo uusista työpaikoista on uusien toimialojen ja uusien yrityksien kontolla. Tarvitaan uutta yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita, kykyä tehdä asioita uudella tavalla tai toisin.

Hallituksen tavoitteena on luoda edellytykset vähintään 100 000 uudelle työpaikalle vaalikauden aikana. Tässä tarkoituksessa sen pääkeinona on valtiovarainministerin mukaan työmarkkinaosapuolten kanssa tehtävä laaja-alainen ja syvällinen yhteistyö. Eli 70-luvun metodit 2010-luvun maailmassa. Perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn rapautuessa tulopoliittisiin ratkaisuihin perustuva uusien työpaikkojen luominen on puhtaasti nostalginen päiväuni; sillä ei työpaikkojen luomisen edellytyksiä paranneta. Korkeintaan hidastetaan suuryrityksien työpaikkojen siirtymistä Suomen rajojen ulkopuolelle.

Uudet kasvua tuovat työllistämismahdollisuudet ovat yrityksissä ja toimialoilla, joissa kolmikantaohjelmien sisällöillä tai julkisen sektorin ohjelmahankkeilla ei ole mitään arvoa jokapäiväisessä elämässä. Ne ovat kaukaisia ja monimutkaisia byrokratian ajan jäänteitä, jotka eivät tuota mitään lisäarvoa kansainvälisessä kilpailuympäristössä pärjäämiseen.

Suomessa innovaatioiden ja uuden yrittäjyyden tukeminen on prosessin alkupäässä kansainvälisestikin verrattuna kilpailukykyistä, mutta kaupallistamista lähestyttäessä systeemi lakkaa toimimasta. Suomesta puuttuu markkinalähtöinen yrittäjyyden ja työllistämisen tukeminen. Yritykset ovat erilaisten välittäjäorganisaatioiden virkamiestoiminnan armoilla, jonka toiminnan vaikutuksesta menestykseen ei ole tietoa eikä näyttöä.

Koko innovaatioinfrastruktuuri on lähes täysin julkistoimijoiden hallussa, jonka vuoksi käytännön toimenpiteet jäävät julkisen sektorin instituutioiden työryhmäraporttien tasolle. Esimerkkinä Sitran vuonna 2005 julkaisema ”Suomi innovaatiotoiminnan kärkimaaksi” kehitysohjelmaraportti, joka sinällään on oikeaa asiaa, mutta jonka sisältö ei ole jalkautunut käytännön elämään. Miksi?

Ministeriöt teettivät 2009 kuudella ulkomaalaisella ja kuudella suomalaisella professorilla arvion Suomen innovaatiojärjestelmästä. Tulos oli tyrmäävä: ”Suomi on itsetyytyväinen, sisäsiittoinen maa”. Arviointiryhmä sai päänsäryn, kun se yritti ottaa selvää innovaatiojärjestelmämme toimijoista ja tukimuodoista. Toimijoita oli satoja ja tukimuotoja tuhansia. Eri toimijat toimivat päällekkäin. Voimavarat olivat hajallaan. Tukien saaminen oli monimutkaista. Mikään ei ole muuttunut tämän jälkeen, eikä mitään muutoksia ole kirjattu tulevaankaan hallitusohjelmaan.

Toivottavasti uusi hallitus herää ja ymmärtää, että tämän päivän liike-elämän MM-kisoissa ei pärjätä 70-luvun tuloksilla. Voittajaksi ei myöskään valmentauduta valtion avustuksella metsissä vapaa-aikana juoksentelemalla, kun maailman huiput ovat kokopäivätoimisia yksityisen sektorin sponsoroimia ammattilaisia. Kansainvälisessä kilpailussa menestyminen on rohkeutta vaativaa, kovaa ja ennakkoluulotonta työtä, joka menestyäkseen tarvitsi samanlaista tukea. Ei hampaatonta hyminää kolmikantayhteistyön merkityksestä, vaan konkreettisia toimenpiteitä ja markkinalähtöistä ohjaamista reaalimaailmasta irtautuneen virkamieskunnan komiteahankkeiden sijasta.

Sellunkeittäjän pojan tarina

Vanha sellunkeittäjä oli perinteikästä sukua, hän oli tervanpolttajien, verkonvärjääjien ja hetekantekijöiden jälkeläinen jo neljännessä polvessa. Hän oli paras siinä mitä teki. Sen tiesivät kaikki ja siihen ostajat luottivat.

Monta kertaa sellukattilaa hämmentäessään hän ajatteli, että voi kunpa voisi siirtää kaiken tämän osaamisen hartauden perilliselleen. Hän oli toki kovin epäluuloinen pojan suunnitelmista, jostakin elektroniikasta mokoma oli kiinnostunut. Mutta väliäkö sillä, sama se pätee sielläkin: oikeita aineita, oikeassa suhteessa, sopivan kokoinen kattila ja kova hämmentäminen. Sillä reseptillä maailma oli polvillaan. Naapurimaakunnan Leonidkin osti sellupuurot viideksi vuodeksi kerrallaan.

Koulussa poika, ahkera mutta isänsä varjoon jäänyt ja epävarma, menestyi hyvin ynnä- ja vähennyslaskussa. Vaikka hän olikin yksikseen viihtyvä jörrikkä, hän oli sentään sen verran kiinnostunut elämästä, että iltaisin vajan takana preparoi sammakoita. Samoihin aikoihin hän kovasti ihmetteli, kun maailmalla kuulemma oli joitakin radikaaleja ja liberaaleja - hyi! Niin tai näin, niin jo 10-vuotiaana hän rakensi ensimmäisen oman radionsa. Isä oli niin ylpeä ja ajatteli, että onneksi hänen poikansa ei sentään ole radikaali.

Teknisessä korkeakoulussa pojan ynnälaskun ja radionrakentajan taidot sitten palkittiin. Jo sota-aikana radistina kannuksensa ansainnut vanha professorikin ajatteli, että noin lahjakasta poikaa ei ole pitkään aikaan nähty – ei mikään äänekäs turhan haihattelija, vaan suoraviivainen 100%:n suorittaja. Ja olihan poika lahjakas. Mutta täysin ihmissuhdetaidoton mörökölli.

Opiskelun jälkeen pojalla kävi tuuri. Maaseudun autioitumisen myötä, lypsykoneita valmistaneen rikkaan yrityksen nuori vesa, oli saanut päähänsä ruveta valmistamaan radiopuhelimia (Korkeajännityksen innoittamana), vaikka ei olisi erottanut radiopuhelinta lypsykoneesta. Vaikka hän ei ollut lainkaan lahjakas, isä oli suhteillaan kouluttanut hänet ja niinpä hän tapasi sellukeittäjän pojan ison kaupungin pienessä (vanhoina hyvinä aikoina) akateemisessa opiskelijapiirissä. Vaikka hän ei paljoa ymmärtänyt, hän ymmärsi sen verran, että tuossa oli ratkaisu hänen unelmaansa.

Sellunkeittäjän poika tarttuikin työhön isänsä hartaudella: hän keitti ja analysoi, analysoi ja keitti. Pakko sen sopan on lopulta onnistua, kun keittää yötä päivää. Lopulta ahkera hämmentäminen palkittiin ja loputtoman kokeilemisen kautta hän keksi radiopuhelimen, jonka toiminta oli siihen aikaan vertaansa vailla: painettiin kun puhuttiin, kun ei puhuttu ei painettu. Koko maailma hämmästeli tätä neroutta.

Tällaista ei olisi voinut edes kuvitella, sellun keittäjän poikaa vietiin kuin pässiä narussa ympäri maakuntaa. Siinä ei voinut kun ihmetellä ja yrittää laittaa siistit vaatteet päälle niin kuin äiti oli opettanut. Häntä pidettiin nerona, vaikka hän ei itse edes ymmärtänyt miksi. Mutta se tuntui niin hyvältä, että hän siitä lähtien ajatteli olevansa nero ja päätti jakaa nerouden kaikille ympärillään.

Lypsykonetehtailijan poika (vaikka olikin patalaiska) toki välillä halusi vielä lisää ja enemmän. Mutta sellukeittäjän poika ajatteli, että mitä ihmettä sitten muka pitäisi tehdä, kun on keksinyt täydellisen radiopuhelimen, joka täyttää kaikkien käyttäjien kaikki tarpeet kaikkialla ja aina? No, sen verran sellunkeittäjän poika antoi periksi, että tyttöystävän kaverin serkun opettajan neuvosta hän hieman lyhensi antennia ja isän perintöä kunnioittaen teki sellun väriset kuoret. Ja taas maailma oli polvillaan.

Sitten maailmalta kuului kummia, joku entinen partaradikaali oli myös kiinnostunut radiopuhelimista. No se vasta nauratti poikia, että partaradikaali ja radiopuhelimista!? Eihän se tiedä mitään radiopuhelimista.

Ei sitä voinut kun hämmästellä, kun käyttäjät yhtäkkiä tykkäsivätkin partaradikaalin uudesta radiopuhelimesta: painaa ja puhuu, kun ei puhu ei paina… mutta, siihen voi puhua myös painamatta! Se idea oli tullut käyttäjiltä, mutta sitä poika ei ymmärtänyt. Mitä käyttäjät muka tietävät radiopuhelimista? Sen lisäksi partaradikaali oli vielä kulkenut ympäri kyliä kehumassa puhelintaan. Mokoma luuseri, kyllähän ihmiset ymmärtävät, jos puhelin on hyvä!

Sellun keittäjän pojan ja koko kylän ihmetykseksi kävi niin, että partaradikaalin radiopuhelinta ruvettiinkin haluamaan enemmän. Silloin poika isänsä opit muistaen ajatteli, että nyt pitää hämmentää soppaa suuremmalla kauhalla ja enemmän. Niinpä hän päätti, että tuotanto täytyy kaksinkertaistaa. Samaan aikaan partaradikaalin puhelimeen tuli uusi ominaisuus: voi myös kuunnella painaen. Ja taas käyttäjien toivomuksesta.

Partaradikaalin uudistuksesta tykättiin ja entisellä lypsykonefirmalla meni vieläkin huonommin. Silloin sellunkeittäjän poika päätteli matemaattisella älyllään, että kun kerran minun johtamani tuotekehitys toimii näin hyvin, niin alamäki täytyy johtua jostakin muusta. Kriisiaika kun vaatii kriisikeinot, niin silloin alkoivat haukut ja potkut. Firman uskolliset työntekijät olivat hämillään, mutta ottivat potkut vastaan nurkumatta luottaen edelleen oman kylän sellunkeittäjän poikaan.

Mutta parempaa ei ollut luvassa. Partaradikaali mokoma oli provosoinut kaikki oman kylänsä merkkitorven töräyttäjät luopumaan töräyttelystä ja laittamaan töräytyksen uuteen partaradikaalin radiopuhelimeen. Itse asiassa torventöräyttäjät olivat jo aikaisemmin tarjonneet yhteistyötä sellukeittäjän pojalle, mutta tämä oli vaan nauranut asialle.

Töräytys oli lopullinen niitti, kaikki maakunnan ihmiset halusivat ainoastaan partaradikaalin radiopuhelimia. Silloin poika tapasi naapurimaakunnan töräytystorvifirman johtajan, joka kertoi hänelle, että mennään kimppaan. Meillä on töräytys, teillä on elektroninen torvi. Ymmärtämättä lainkaan, että torvi on töräytystä paljon arvokkaampi asia, selluntekijän poika teki kaupat. Ja vielä huonot sellaiset.

Tarina ei kerro, miten tässä lopulta kävi, mutta ennusmerkit olivat huonot.

Hyvinvointiyhteiskunnan perintö

Suuret ikäluokat ovat luvanneet itselleen suuret eläkkeet. Se on hieno sopimus, jonka he ovat tehneet itsensä ja nuorempiensa puolesta, jälkimmäisiltä kyselemättä. Eipä sillä, etteikö työnsä tehneet ihmiset ansaitsisi eläkettään, mutta kysymys kuuluukin ansaitsevatko he paremman eläkkeen kuin heidän eläkkeensä maksun rahoittavat tulevat sukupolvet?

Kun aiemmat sukupolvet ovat aina jättäneet lapsilleen enemmän hyvinvointia kuin ovat itse saaneet, suurten ikäluokkien jälkeiset sukupolvet näyttävätkin joutuvan maksumiehiksi.

Suuret ikäluokat ovat maksaneet vanhemmilleen vaatimattomia eläkkeitä, kun samalla työikäisten lukumääräinen suhde eläkeläisiin on ollut paljon suotuisempi johtuen alhaisemmasta eliniästä ja poikkeuksellisen suuresta ikäluokasta maksamassa. Taloudessa on ollut myös vuosikymmenien mittainen ennätyksellisen kasvun kausi ja Suomi on saanut elää herran kukkarossa kaukaisessa pohjolassa äiti Neuvostoliiton sponsoroimana. Elämä on ollut oikeasti edeltäneiden sukupolvien elämään verrattuna leppoisaa. Tällä hetkellä näyttää, että se oli myös tuleviin sukupolviin verrattuna leppoisaa.

Sen lisäksi, kun suuret ikäluokat ovat olleet itse päättämässä omista eläkkeistään, he ja ovat myös määränneet ne korkeammiksi, kuin ovat itse maksaneet omien vanhempiensa ikäpolvelle. Nyt he sitten ovat ovat vaatimassa, että tulevat ikäluokat maksavat heille korkeampaa eläkettä, kuin mitä aikanaan tulevat itse saamaan. Onko tämä oikeudenmukaista?

Eläkkeiden maksun aritmetiikka on hyvin brutaalia. Eläkejärjestelmä toimii niin, että ihminen säästää omasta eläkkeestään neljänneksen itse, kolme neljännestä taas peritään nyt töissä käyvien maksamista eläkemaksuista. Eläkettä ei siis ansaita, vaan se annetaan. Suuret ikäluokat ovat siis ”säästäneet” ainoastaan ¼ eläkkeestään, kun kasvavan talouden tuloja on matkan varrella sumeilematta tuhlattu uusiin etuisuuksiin. Loppu ¾ maksetaan tulevien sukupolvien ansainnan kassavirrasta.

Tilastokeskuksen tekemien väestöennusteiden mukaan työikäisten määrä ei Suomessa juurikaan muutu vuoteen 2060 mennessä samaan aikaan, kun taas eläkeläisten määrä kaksinkertaistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkemaksut tulevat nousemaan virallisten ennusteiden mukaan ainakin 30 prosenttiin palkasta. Tämän yli 30%:n nousun maksavat työntekijät ja työnantajat yhdessä, joka tietää toraa nousun kustannusten jakamisesta. Samaan aikaan kun työntekijöiden omakin maksuosuus kasvaa, he haluavat myös lisää palkkaa. Se taas ajaa yrityksiä entistä ahtaammalle samalla kun pitäisi luoda enemmän uusia työpaikkoja.

Valitettavasti tuokin ennuste lienee aivan liian optimistinen niin kuin koko eläkejärjestelmän matemaattinen pohdinta. Eläkkeiden maksukyvyn laskelmat perustuvat toteutuneeseen menneiden vuosikymmenien voimakkaaseen kasvukehitykseen, joka tarkoittaa että seuraavankin 30 vuoden aikana BKT:n pitäisi uudelleen kaksinkertaistua, että selviämme eläkkeiden maksuvelvoitteistamme. Samaan aikaan kun huoltosuhde heikkenee ja maailman talouteen ennustetaan pitkää hitaan kasvun aikaa?

Tilannetta ei yhtään helpota se, että moni alla kolmikymppinen tekee jo nyt töitä epävarmemmissa olosuhteissa kuin vanhempansa: pätkätöitä 50-60 tuntia viikossa ilman ylityökorvauksia ja säännöllisiä lomia. Ammattiyhdistysliikettä ei kiinnosta uusien sukupolvien modernit ongelmat, vaan ne keskittyvät liikkeessä valtaa pitävän kohtapuoliin eläköityvän keskiluokan etujen turvaamisen 70-luvun metodeilla. Taloustilanne on synkkä ja maailmantalouden päällä roikkuvat synkät pilvet. Työelämän tulevaisuus näyttää oikeasti paljon haastavammalta kuin muutama vuosikymmen sitten.

Tosiasia lienee se, että Suomessa (kuten muissakin länsimaissa) hyvinvointivaltion aikana päätettyjen eläke-etujen maksamiseen ei tulevaisuudessa yksinkertaisesti ole resursseja. Asiaa olisi pitänyt ajatella aiemmin, vaikka eipä siitä puhuta vielä nytkään. Aihe on niin arka ja siinä piilee sellainen pommi, että kukaan nykyinen oman uransa rakentamiseen keskittyvä poliitikko ei yksinkertaisesti uskalla nostaa kissaa pöydälle, kun eläkeläisten ja suurien ikäluokkien osuus äänestäjistä on yli puolet.

Jos asiaa tarkastelee viileän matemaattisen objektiivisesti ja järjestelmästä haluaisi tehdä oikeudenmukaisemman, niin suurten ikäluokkien edustajien eläkeikää pitäisi nostaa välittömästi ja muita enemmän. Tämä siis lienee poliittisesti mahdotonta. Jotakin kuitenkin pitää tehdä. Vaarana on sekin, että globaalin maailman oikeudenmukaisuuden markkinatalous hoitaa asiat virkamiesten puolesta ja uudet sukupolvet äänestävät (monet) elämänsä ensimmäisen kerran – tällä kertaa jaloillaan.

Kunniavelka katkenneille

Helsingin pörssi romahti, Euroopan pörssit ovat kovassa laskussa, USA:ssa Dow sukelsi eniten sitten joulukuun 2008 ja Aasian pörssit ovat parhaillaan rajussa syöksykierteessä. Asiantuntija toisensa jälkeen esittää julkisuudessa syvän huolensa maailman ja Suomen talouden kehityksestä. Talouden uutisista ei löydy etsimälläkään mitään positiivista.

Pankkien ja vakuutusyhtiöiden analyytikot antavat kuitenkin virallisia lausuntoja, että ei tässä mitään ihmeellistä ole, normitilanne. ”Tilanne suosii nyt velanottajaa” sanoi Varman sijoitusjohtaja Risto Murto eilen. Eli lisää lainaa peliin sitten vaan.

Valtakunnansovittelija tekee töitä hiki hatussa ja uusia lakonuhkia syntyy viikoittain, vaikka kilpailukykymme ei kestä edes nykyistä kustannustasoa. Tasavallan presidentti on huolesta soikeana vihapuheista, mutta taloudellinen tilanne ei tunnu kiinnostavan – edelleenkään. Johtavista poliitikoista ainoastaan pääministeri on ilmaissut huolensa tilanteesta. Valtiovarainministeristä ei ole kuulunut viikkokausiin yhtään mitään, vaikka elämme Suomen talouden kehityksen kannalta historiallisen huolestuttavaa aikaa.

Muuan Churchill –niminen johtaja sanoi aikanaan valtavan kriisin keskellä jotenkin niin, että en voisi tehdä isompaa karhunpalvelusta kansalle, kuin luoda epärealistisia odotuksia tulevaisuudesta. Tästähän meilläkin on nyt kysymys; mitä myöhemmin herätään, sitä suuremmat ovat vauriot. Ja maksumiehenä on keskiluokka. Yritteliäimmät ihmiset, jotka itseensä luottaen ovat uskaltaneet ottaa hieman riskejä elämässään.

90-luvulla pankkien pelastusoperaation seurauksena melkein 50.000 yritystä ajautui konkurssiin, niistä valtaosaosa syyttään olosuhteiden uhrina. Yli 100.000 ihmistä ylivelkaantui peruuttamattomasti sen vuoksi, että he olivat luottaneet pankkien sanaan ja valtakunnan yleiseen totuuteen. Arvioiden mukaan tuhannet entiset yrittäjät tekivät itsemurhan henkilökohtaisen tragedian seurauksena. Se oli kova hinta lamasta.

Tällä kertaa voisimme olla fiksumpia ja välttää vakavimmat seuraukset. Mutta se edellyttää välitöntä heräämistä vastuullisen talouspolitiikan tekemiseen ja sitä kautta radikaalia linjauksien muutosta. Hallitusohjelmassa sanotaan: menojen ja verojen lisäsopeutuksen tarpeen tarkastelu tehdään vuosittain alkaen vuosien 2013–2016 valtion menojen kehyspäätöksestä. Liian myöhäistä, nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja poiketa hallitusohjelmasta. Poikettava siitä on joka tapauksessa vielä moneen kertaan, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa - ja paljon.

Tai jos hallitus on kyvytön tekemään muutoksia, niin kyllä ihmisillä on oikeus edes tietää totuus. Sitten jokainen voi itse toimia niin kuin haluaa. Sen verran Suomi on velkaa meille.

Nyt on tekojen aika

Tänä aamuna Katainen ilmaisi YLE:n aamulähetyksessä syvän huolensa Euroopan ja sitä kautta Suomen tilanteesta, hänen mukaansa koko Eurooppa on erittäin vaarallisessa tilanteessa. Katainen totesi: ”Olennaisinta on, että kaikissa euromaissa hallitukset tekevät määrätietoisia, vahvoja toimenpiteitä, joilla ne osoittavat selvästi, että kyseinen maa on kykenevä ottamaan velkaantumiskehityksen haltuun”. Touche, ja vielä pääministerin syvällä rintaäänellä.

Suomi on vielä talouden kunnossaan Euroopan maiden kärkikastia, mutta on kyseenalainen kunnia olla huonoista paras. Suomella on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kuntien velkamäärä on kolminkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksityistaloudet ovat velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja tuoreen VM:n ennusteen mukaan velkaantuminen jatkuu yhä nopeammin samalla kun säästäminen hiipuu.

Kataisen kommentti oli siis enemmän kuin paikallaan, emme me ole missään erityisen hyvässä asemassa, vaan meitä uhkaa Euroopan kriisimaiden kohtalo. Mitä määrätietoisia ja vahvoja toimenpiteitä hallitus on sitten tehnyt tai tulee tekemään? Siis mitä? Kotitalousvähennyksen 1000 euron laskemisen kaltaiset toimenpiteet ovat kaukana vahvoista, tosiasiassa tähän mennessä on tehty vain kosmeettisia muutoksia.

Ja onhan oikeita ja tarpeeksi järeitä päätöksiä hankalaa lähteä tekemään, kun päättäjät eivät tunnusta tosiasioita: ymmärtääkseni hallitusneuvotteluiden yksi vaikeimmista asioista oli yksimielisyys kestävyysvajeen määrästä, SDP ei uskonut valtiovarainministeriön laskelmia. Ajatelkaapa, miten paljon meille maksaa mokoman ministeriön ylläpito ja missä roolissa se on Suomen pärjäämisessä. Sitten toiseksi suurin hallituspuolue väittää kirkkain silmin, että ”ei me kyllä uskota, Jutta tuossa ruokiksella laskeskeli ja päätyi paljon pienempiin lukuihin”. Tätä voisi kutsua jo 100%:ksi pöljyydeksi, ja se on Suomen kannalta erittäin vaarallista pöljyyttä.

Jos 10 miljardin kestävyysvajeen meinaa hoitaa kuntoon, niin ensimmäiseksi pitää leikata menoja. Se onkin se vaikein asia, johtuen aivan päälaellaan olevista asenteista. Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta.

Vaikka menojen tasapaino syntyisikin, meidän pitää löytää lisää tuloja, eli lisää työtä, josta joku on valmis maksamaan. Työtä ei kehittyneissä maissa ole eikä tule ilman monipuolista teollista rakennetta, toisiamme palvelemalla ei tätä ongelmaa ratkaista (kotimaan palveluihin keskittyvän yrittäjäsektorin keskimääräinen kuukausitulo on noin 1.000 euroa kuussa). Pitää pystyä synnyttämään uutta osaamisintensiivistä ja globaalia yritystoimintaa. Ja nimenomaan uutta, tällä kertaa vanhassa ei ole vara parempi. Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle. Vuoden alussa ensi kertaa Suomen historiassa suomalaiset yritykset työllistivät enemmän ihmisiä ulkomailla kuin Suomessa ja sama kehitys vaan nopeutuu.

Globaalin maailman globaalissa taloudessa elävän Suomen hallituksen tärkein tehtävä on pitää huoli kilpailukyvystämme investointien ja työpaikkojen sijaintikohteena. Piste. Jos rahat loppuu, loppuu kaikki muukin. Sen jälkeen ei enää keskustelupalstoilla pohdita vihapuheita, vaan puhutaan vilusta ja nälästä. Pitää huoli kilpailukyvystämme saada tänne uusia elinvoimaisia yrittäjiä ja uutta ammattitaitoista työvoimaa. Yhtä tavalla kilpailukyvystämme pitää menestyvät yritykset suomalaisina ja parhaat työntekijämme kotimaassa antamassa panostaan Suomen menestykselle.

Tosiasia kuitenkin on, että sijoittajat eivät koe maassamme toimivia kasvuyrityksiä riittävän houkutteleviksi sijoituskohteiksi. Vaikka meillä on vahva teollinen pohja, josta kumpuaa jatkuvasti uusia innovaatioita, ne eivät kuitenkaan jalostu uusiksi työpaikoiksi, koska niihin ei ohjaudu riittävästi riskipääomaa. Me olemme myös kaupallisuudessa ja riskinottokyvyssä kehitysmaa, kaupan teon perimämme on liian syvällä neuvosliitonkaupan viisivuotissuunnitelmatalouden nostalgiassa, kun ajatukset pitäisi olla avoimessa globaalissa kilpailussa. Ja nyt kun sijoittamisen verotus vielä kiristyy, tilanne huononee entisestään. Ei hyvältä näytä.

Sitten on vielä yksilön vastuu työn teossa. Hyvinvointivaltio valtio on mennyt jo niin pitkälle, että töitä ei ole enää kannustavaa tehdä. Ei positiivisesti (oma optimaalinen hyöty)), eikä negatiivisesti (pakko) kannustavaa. Meillä puhutaan jo kokonaisten sukupolvin syrjäytymisestä työelämästä ja etsitään ratkaisuja tähän vakavaan ongelmaan. Syy on yksinkertainen: ei tarvitse tehdä töitä, kun ruoan, asunnon, kännykän ja vielä viikkobissetkin saa yhteiskunnan piikkiin. Monilla, eniten syrjäytyneillä ja vähäosaisilla, jotka ovat tahtomaattaan joutuneet sivuraiteelle, se ei myöskään ole enää kannattavaa, kiitos ay-liikkeen ja demareitten keskiluokan hyvinvointia optimoivan politiikan.

Edellisen ison laman aikaan 20 vuotta sitten asetelma oli sama: kokoomus teki vastuullista talouspolitiikkaa Iiro Viinasen johdolla, kun taas vasemmisto teki kaikkensa vastustaakseen sitä. Kaikki tietää, miten paljon kunniaa ja tunnustusta Suomi on saanut siitä, miten hienosti se hoiti asiansa siihen aikaan. Suomen korkea arvostus ja hyvä maine Euroopan neuvottelupöydissä perustuu pitkälti näihin vaikutuksiin. Vaikka Iiron näköisnuket moneen kertaan hirtettiin Senaatintorin mielenosoituksissa, niin linja piti ja Suomi pelastui. Toivottavasti linja pitää nytkin ja siirrymme sanoista tekoihin.

Kesäsatu (johtuu auringonpistoksesta)

Televisiosta tulee amerikkalainen elokuva kahdesta nuoresta kaverista. Hyvä kaveri on kaikista elävään elämään liittyvistä pikku puutteistaan, rempseästä käytöksestään ja ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hyväsydäminen ja reilu tyyppi. Ihminen joka käyttää maalaisjärkeään ja on aina valmis soveltamaan sitä muiden ihmisten puolesta. Hän on pidetty ja hänellä on paljon ystäviä.

Paha kaveri puolestaan on muodollisesti kaikki hyvän kansalaisen kriteerit täyttävä: ulkoisesti moitteeton, noudattaa sääntöjä ja ei ilmaise näkyvästi itseään millään tavalla suuntaan tai toiseen. Mutta aina kun muiden silmä välttää, hän näyttää kieltään hyvälle kaverille sekä kyttää koko ajan hyvän kaverin tekemisiä ja kantelee niistä vanhemmilleen ja opettajille. Hän on kaverien keskuudessa yksinäinen, mutta nauttii muodollisesti nuhteettomana henkilönä yleistä hyväksyntää vanhempien keskuudessa.

Suuren yleisön sympatiat ovat hyvän kaverin puolella. Naapuristossa on yksi ainoa paikka, jossa sympatiat ovat pahan kaverin puolella, sen postiluukussa lukee ”Julkinen sektori”. Se on valtava kimppa-asunto, jossa asuu Koululaitos, Sairaanhoito, Verottaja, Kela ja monia muita heidän kavereitaan kimpassa. Heidän maailmassaan ei ole mitään muita ohjeita ja ihanteita, kuin sääntöjen laatiminen ja niiden sokea noudattaminen. Tosielämälle saakin näyttää kieltä, kunhan noudattaa sääntöjä.

Inhimillisyydelle heidän maailmassaan ei ole mitään sijaa ja he palkitsevat (kun työssä ei luonnollisesti saa muuten palkitsevaa palautetta) toinen toisiaan pelkästään uusien sääntöjen keksimisestä ja vanhojen noudattamisesta. ”Sinulle Verottaja iso kiitos, kun sait kerättyä näin paljon kotitalouksilta ympäristöveroa ja sinä Poliisi teit hienon työn, kun kymmenkertaistit Kehä III:n ylinopeussakkotulot”.

Elokuvaa porukalla katsellessa ja pitsaa syödessä Koululaitos on kertoo toisille huolissaan, että tänä päivänä kaiken maailman internetit ovat saaneet oppilaat ajattelemaan aivan liikaa ja miettimään asioiden merkitystä, kun tärkeää olisi ainoastaan mennä mukana ja olla kuuliainen. Sillä tavalla elämä holhousyhteiskunnassa olisi paljon helpompaa. Niin ja opettajatkin osoittavat ihan liikaa myötätuntoa oppilaille, se vielä tarttuu oppilaisiin ja siitä on kovassa maailmassa pelkkää haittaa. Koululaitos onkin päättänyt kieltää myötätunnon, mutta vastaavasti perustaa empatiakuraattorin pestit jokaiseen kouluun. Sieltä sitten voi tarvittaessa käydä hakemassa myötätuntoa. Ja samalla julkinen sektori työllistäisi taas 2500 ihmistä lisää.

Sairaanhoito on harmissaan, kun hallitusneuvotteluissa ei saatu lobattua läpi jonotusministerin pestiä. Joka puolella julkisella sektorilla jonottaminen on jo niin suuri osa kaikkea tekemistä, että se ehdottomasti vaatisi oman ministerin. Ja jonottajille pitäisi laatia kunnon säännöt, kokemattomat kansalaiset eivät osaa olla kunnolla edes paria vuotta leikkausjonossa. Kustannuksissakin olisi päästy pienellä panostuksella, kun yksityiseltä sektorilta ainakin Sonera ja Elisa olisivat olleet kiinnostuneita ostamaan jonotusministeriön palveluita.

Kela puolestaan on hyvällä tuulella ja se on päättänyt lanseerata sosiaaliturvaan uuden lääkkeiden syömättömyysvähennyksen. Jokainen joka ei syö lääkkeitä saa lääkeostoksistaan 50 sentin vähennyksen. Mutta, jos ostaa lääkkeitä, menettää vähennysoikeuden. Loistava idea ja mikä parasta, niin taas työllistyy 500 ihmistä asian valvontaan ja hoitamiseen.

Työvoimatoimisto on huonolla tuulella jo pelkästään senkin vuoksi, että asiakaskunta vähenee koko ajan. Yrittäjätkin ovat ruvenneet vaatimaan jollakin ihmeperusteella työttömyysturvaa ja niinpä työvoimatoimisto onkin päättänyt hieman tiukentaa kriteereitä. Tästä eteenpäin hakemuksen liitteenä tulee olla alle kuukausi sitten otettu pieni verenkuva laboratoriotutkimus ja tuore Cooperin testi. Jos Cooperin tulos on alle 2600 metriä ja/tai hemoglobiini alle 150, niin katsotaan että hakija ei ole pystynyt toimimaan yrittäjänä, eikä siten ole oikeutettu työttömyysturvaan. Nerokasta.

Elokuva lähestyy loppuaan, siinä hyvä kaveri on jo aikoja sitten lannistunut taistelemaan normeja ja pahan kaverin kyttäämistä vastaan. Hän on antanut periksi ja elää nyt omassa rauhassa omaa pienimuotoista elämäänsä kaukana muusta yhteiskunnasta. Paha kaveri sen sijaan on edennyt hyvin elämässään ja hänet on moneen kertaan palkittu nuhteettomuudestaan. Muutenkin hänellä on mennyt hyvin, mitä enemmän hän on saanut valtaa, sitä enemmän hän on saanut ystäviä. Kummankin kaverin tarinalla on tavallaan onnellinen loppu, mutta maailmasta ympärillä ei ole tullut yhtään parempi paikka elää. Siellä on edelleen on tärkeämpää tehdä asioita oikein, kuin oikeita asioita.