Kyllä on maailma kummaksi mennyt

Lapsena hihittelin hölmöläistarinoille, joissa peitto pidennettiin toisesta päästä leikkaamalla ja toiseen neulomalla tai pirttiä valaistiin kantamalla säkillä auringon valoa sisään. Ne olivat melkein uskottavia ja totisia tarinoita tämän hetken poliittiseen (talous)keskusteluun verrattuna. 

Suomen valtion tulot ovat pyöreästi 40 miljardia vuodessa, kun taas menot ovat 50 miljardia. Tästäkin johtuen Suomen valtion velka on 75 miljardia ja se on ennustettu kasvavan noin 8 miljardia vuodessa. Jotta valtio kykenisi maksamaan velkaansa, sen pitää jonakin päivänä tienata enemmän kuin kuluttaa, eikö niin?

Valtion tienaamista on verot. Että valtio saisi kurottua umpeen melkein kymmenen miljardin tulovajeen ilman menoleikkauksia, pitäisi esimerkiksi ansiotulon verotulo kasvaa 35%. Eli se tarkoittaisi käytännössä keskituloisen verotuksen kaksinkertaistumista. Miljardinkin tienaaminen rokottaisi keskituloisen kukkaroa monta sataa euroa vuodessa. Käsi pystyyn he, ketkä ovat valmiita sponsoroimaan 10 miljardin gäppiä pelkästään verojen korotuksella? Jokainen ymmärtänee, että yksistään verojen korottaminen ei ole minkäänlainen vaihtoehto velanmaksukyvyn saavuttamiseksi.

Todellisuudessa maksamme veroja vielä enemmän, kun ansiotulon veron lisäksi maksamme arvonlisäveroa, autoveroa, polttoaineveroa, alkoholiveroa, makeisveroa, ympäristöveroa jne. veroja, joista veroista suuri osa maksetaan jo kertaalleen verotetulla nettotulolla. Tämän vuoksi meidän todellinen tuloveroaste lieneekin 70% luokkaa.

Haluaako joku maksaa vielä enemmän siitä, että sponsoroi huonosti hoidetun talouden epärealistista elvytystä? Jos enemmän töitä tekemällä jää vähemmän käteen, niin mikä silloin motivoi yrittämään enemmän? Mikä ylipäänsä motivoi meitä maksamaan veroillamme vielä enemmän ja useamman muun suomalaisen hyvinvointia?

Ja miksi ihmeessä me keskustelemme ainoastaan verojen lisäämisestä tai vähentämisestä, kun niillä ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden haasteita? Miksi?

Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta. Me tuskailemme, millä tavalla pitäisi uudelleen jakaa liian pieni kakku, kun pitäisi miettiä miten leivomme isomman kakun.

Poliitikkojen keskustelussa kamppailu vallasta on muodostunut tärkeämmäksi kuin valtion talouden hoitaminen tosiasioiden perusteella. Näppärä poliittinen pyrkyryysretoriikka ohjaa sisältöjä enemmän, kuin johdonmukainen yritys saada todella jotakin aikaiseksi selvällä suomen kielellä. Katso kun välähti, sanoi kuuro sokealla ja kuuntele kun räjähti vastasi sokea kuurolle.

Äänestäjillä taas saavutetuista eduista kiinnipitäminen ja pohjaton kateus ohjaavat kaikkea keskustelua. Vai mitä muuta se on, jos väittää että verojen korotus, eli se että itse kovalla työllä ansaitsemastani rahasta viedään vielä enemmän yhteiseen pottiin, on ihan ok ja oikein hyvä suunta? Prkl, se rokottaa silloin muitakin ja omat etuudet säilyvät. Ja jos se rokottaisi tuota naapuria, jolla on hienompi auto vielä enemmän, niin aina vain parempi.

Hyvä esimerkki tästä kaunaisesta keskustelusta on tuloerokeskustelu. Siinä äänessä ovat ihmiset, joiden mielestä köyhyys on sitä, että puuttuu jotakin mitä muilla on, ja joilla ei omakohtaisesti ole mitään käsitystä oikeasta köyhyydestä. Puhutaan ihmisistä, jotka kärsivät puutetta sellaisista asioista, joita ei vielä aikaisemmin oltu edes keksitty. Esimerkiksi sairaanhoidossa jonotetaan vihaisina sellaisia palveluita, joita ei 80-luvulla ollut vielä olemassakaan.

Tuloerokeskustelu ei enää palvele niitä, jotka  todella kärsivät köyhyydestä, vaan siitä on tullut populistinen muoti-ilmiö. Elämän raadollisuutta kohtaamaan pystymättömät sosiaalisirkustelijat ja kantakaupunkilaiset kukkahattuhattutädit yrittävät näyttää fiksummilta kuin ovatkaan osoittamalla höpsöä huolta tuloerojen kasvusta. Omat teot ovat vaan kovin vähäisiä.

Muutenkin poliittinen keskustelu on täynnä näitä myötämuoti aiheita, joista on kiva meuhkata, kun omilla kannanotoilla saa huomiota ja samalla pystyy positioimaan itseään paremmaksi ihmiseksi kuin oikeasti onkaan -  niin kuin aikoinaan Koijärvi, liito-oravat jne. Tuloeroista huolestuminen on nyt muotia, jos haluaa sanoa jotain fiksua ja samalla alleviivata omaa moraalista ylemmyydentuntoaan. Varsinkin jos tietää, ettei itse tule koskaan tekemään mitään niin merkittävää, että sillä voisi rikastua.

Evankelis-luterilainen ekumenia, jossa saa tehdä viikot syntiä kunhan menee sunnuntaina kirkkoon saamaan ne anteeksi, on saanut modernimman ilmentymän. Kaikkea pahaa ja väärää saa tehdä, jos vain ulospäin pystyy näyttämään hyvältä ja esimerkilliseltä. Teoilla ei ole merkitystä, vain puheet ratkaisevat. Tulevaisuudesta ei ole vastuuta, eletään tässä hetkessä ja nyt.   

Meistä on tullut vastuita pakoilevia elämän eunukkeja, jotka tekevät kaikkensa säilyttääkseen hyvän omantunnon tinkimättä mistään. Me ajamme maasturilla, joka toimii maissilla, nikotiini inhalaattoria imeskellen lounaalle, jolla syömme leipää, jossa ei ole gluteenia, jonka päälle panemme voita, jossa ei ole rasvaa ja huuhdomme sen alas maidolla, jossa ei ole laktoosia tai oluella, jossa ei ole alkoholia. Jälkiruoaksi otamme kahvin, jossa ei ole kofeiinia ja leivoksen, jossa ei ole sokeria. Lounaan jälkeen matkalla sosiaalipedagogiseen hevostoimintaterapiaan poikkeamme postista hakemaan ostos-tv:stä tilatun laitteen, joka laihduttaa ilman liikuntaa. Ei ihme, että seuraavaksi pitää hakea apteekista pillereitä, että pelit toimisi.

Tulee mieleen Häjyt elokuvan vanhan isännän sanat, kun hän kesäiltana, saunan portailla höyryävänä naukkaili pontikkaa ja filosofoi: ”Kyllä on maailma kummaksi mennyt, kun nuoret flikat juo viinaa ja raavahat miehet syö salaattia”. Niinpä.