Kadonnut kansa?

Me olimme ahkera, rehellinen ja luotettava kansa. Pärjäsimme hyvin talvisodassa, vaikka emme ihan voittaneetkaan. Aikansa paavonurmet juoksivat ja hiihtivät meidät maailmankartalle. Teimme 70-luvulla paljon työtä liennytyksen eteen. Olimme kansaamme suuremmassa roolissa yhtenäisen Euroopan rakentamisessa. Jokainen kantoi vastuunsa. Kaveria ei jätetty – ei edes kaverin kaveria. Patruunat pitivät huolta työntekijöistään ja duunarit yrittivät parhaansa. Maanviljelijät hoitivat tilojaan toimeentuloa suuremmalla rakkaudella. Ja perheitään siinä ohessa. Vanhuksia ei työnnetty vaivaiskoteihin, vaan he istuivat keppiinsä nojaten pihaportailla ja kertoivat elämänviisauksiaan lapsenlapsilleen. Maailman johtavat mediat kävivät tekemässä juttuja talkoohengestä. Kirkonkylät ja kyläkoulut nousivat pitkien työpäivien aherruksella. Kyläläiset joivat ilta-auringon laskiessa hymy kasvoilla pullakahvit uskoen parempaan huomiseen. Kaikilla oli usko siihen, että ilta on aamua viisaampi. Että huominen on tätä päivää parempi. Uskoimme ahkeruuteen ja yrittämiseen. Rehellisyys oli arvoista arvokkain. Jos johonkin voi silloin luottaa, niin suomalaisiin. Sotavelatkin maksettiin viimeistä penniä myöten. Luotettavuus oli meidän tavaramerkki. Ja hyvä sellainen olikin, sillä me olimme maailman kärjessä kansainvälisessä kilpailussa. Emme todellakaan innovaatioilla tai kaupallisella osaamisella. Me vaan kerta kaikkiaan olimme monessa asiassa pienen mutta pippurisen porukan asenteen vuoksi paljon resurssejamme suuremmassa roolissa. Meitä arvostettiin sen vuoksi. Sillä mentaliteetilla rakennetun yhteiskunnan vuoksi meidät rankattiin monissa asioissa maailman kärkeen. Mihin meidän asenne on kadonnut? Miksi emme enää luota vahvuuksiimme, vaan yritämme olla jotain muuta, kuin mitä todellisuudessa olemme? Jos teemme uuden teknisen innovaation, niin aasialaiset kopioivat sen viikossa. Mutta suomalaista asennetta ja luotettavuutta he eivät voi kopioida ikinä. Se olisi se ehkä ainoa kilpailuetumme. Miksi emme usko siihen?