Meillä on ongelma – ei siis haaste vaan ongelma – jota tällä hetkellä kutsutaan kestävyysvajeeksi. Se on vaje, joka syntyy siitä, että valtion tulot verrattuna menoihin ovat kerta kaikkiaan liian pienet. Tätä vajetta emme pitkällä tähtäimellä valtiona kestä, siksi se on kestävyysvaje. Kestävyysvaje siis kertoo kuinka paljon veroja tulisi nostaa ja/tai valtion menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.
Toisin kuin asiasta keskusteluissa annetaan ymmärtää, kestävyysvaje ei niinkään johdu Yhdysvaltojen velkakriisistä tai lamasta vaan siitä, että ikääntymisen takia hoiva- ja eläkemenot kasvavat valtavasti, kun samaan aikaan työikäisiä ja työkykyisiä on entistä vähemmän tekemässä verotuloja valtiolle.
Tämä on ihan itse keitetty soppa, joka ei parane pelkällä talouskasvulla, vaan vaatii kulujen leikkaamista. Esimerkiksi muutaman seuraavan vuoden kasvuennuste on reilusti positiivinen, mutta siitä huolimatta joka vuosi velkaannumme lisää eli kestävyysvaje kasvaa.
Valtiovarainministeriön mukaan talouskasvun pitäisi olla keskimäärin 8% seuraavan 40 vuoden ajan, että sillä pystyisi hoitamaan kestävyysvajeen. Muistutettakoon, että 2000-luvun lihavina kasvuvuosina, joiden ei aivan äkkiä ennusteta palaavan, kasvu oli keskimäärin 3,5% vuodessa ja suurimmillaankin vain 5,3%. Mitäs tähän sanotte? Pääministerimme sanoo, että kyllä talouskasvu kuittaa kestävyysvajeen. Ei tainnut olla matikka Marilla se vahvin aine.
Talouskasvu muodostuu tasan kahdesta asiasta: pitää tehdä joko enemmän töitä tai tehokkaammin töitä. Lapioida ojaa pidempään tai nopeammin. Miten se sopii kansalle, joka makaa selällään pullollaan olevaa vatsaansa taputellen ja odottelee uusia etuisuuksia?
Tai sitten pitäisi tulla paljon uusia ojankaivajia, jotka painavat innolla pitkää päivää lapiot punaisena. Mistä niitä tulee, kun työelämästä poistuu koko ajan ihmisiä enemmän kuin tulee tilalle? Ja kuka ne työllistää, kun vientiteollisuuden työllistävä vaikutus on koko ajan laskeva, eikä pk-sektori ole kyennyt kasvamaan vastaavaa vauhtia.
Emmekä me toinen toisiamme palvelemalla pysty ylläpitämään hyvinvointia, vaan täytyy olla vientiin tähtäävää kasvuyrittäjyyttä. Tämäkään vaihtoehto ei näytä lupaavalta: Suomen Yrittäjien barometrin mukaan viiden viimeisen vuoden aikana ainoastaan alle 10% suomalaisista pk-yrityksistä on ollut voimakkaasti kasvuhakuisia.
Arvostettu talousasiantuntija Juhana Vartiainen sanookin: ”Jos uskoo talouskasvun ratkaisevan kestävyysvajeen, ei ole ymmärtänyt koko kestävyysvajetta”. Pahoja ymmärtämisvaikeuksia tässä asiassa tuntuu olevan erityisesti vasemmistopuolueilla. Muutenkin he voisivat mennä talousmatematiikan kurssille.
Hyvä esimerkki tästä on hölynpöly tulonsiirroista. Jos suurempituloisten tulotasoa leikataan hallinnollisesti siirtämällä tulovaikutusta pienempituloisille, tämä tarkoittaa valtion verotulojen laskua. Eikä se motivoi innokkaita yrittämään entisenkään vertaa. Lopputuloksena on vähemmän hyvinvointiin jaettavaa, kun samaan aikaan halutaan jakaa lisää. Tämä yhtälö ei vaan toimi näin.
Vasemmistolta näyttää kokonaan unohtuneen, että ennen kuin tappelee jonkun jakamisesta, pitää olla jotakin jaettavaa ja se ei synny muuta kuin työtä tekemällä. Ja työtä ei ole, ellei joku sitä tarjoa. Tarjoajia ei synny, ellei sen riskin ja vastuun ottamiseen ole kunnon kannustimia tai edes edellytyksiä. Jos yrittäjän perusturva ei ole palkansaajan tasolla, jos verotusta kiristetään entisestään ja ellei rahoitusmarkkinoilta saa järkevillä ehdoilla luottoa, niin miksi kukaan täysjärkinen (joita nimenomaan tarvittaisiin) ryhtyisi yrittäjäksi? Ryhtyisitkö itse?
Jos vajetta ei saa kuitattua kasvulla eli tulojen lisäämisellä, se pitää hoitaa menojen vähentämisellä. Ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna. Mutta mistä pitäisi leikata? Mahdollisuuksia siihen on luotu paljon, koska julkisen sektorin menot ovat kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta 4,5% vuodessa. Samaan aikaan talouskasvu on ollut yksikön pienempi eli 3,5% vuodessa.
Yksi hyvä leikkauskohde on kuntien talous. Meillä on 336 kuntaa, joissa yhtä monta kunnanjohtajaa, talousjohtajaa, elinkeinoasiamiestä ja mitä lie pikkupäällikköä, joista jokainen tienaa paljon yli suomalaisen ansiotyöläisen keskiarvon. Ja joista jokainen nauttii 1,5 -kertaisen vuosiloman 1,5 –kertaisella lomarahalla yksityissektoriin verrattuna. Vertailun vuoksi 30% suuremmassa Ruotsissa, jossa on 80% enemmän asukkaita, on 290 kuntaa.
Ja mitä isompi kuntien ja valtion virkamiesarmeija on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä veromarkkoja jaetaan enemmän ja useampiin tarkoituksiin. Ja sitä vaikeampi varainkäyttöä on valvoa. Ja kun rahaa kulutetaan suurella hartaudella, pienellä järjellä ja olemattomalla kontrollilla, syntyy käsittämättömiä kohteita, kuten Somalian Mehiläiskulttuuriyhdistys ry:n tuki hunajantuotannon markkinoiden kehittämiseen (tuki 131.000 euroa) tai Marginaaliset äänet kuuluviin YK:n ilmastoprosessissa –projekti (tuki 645.700 euroa). Ja tämä ei ollut vitsi.
On varmaan helpompaa ja mediaseksikkäämpää puhua suurella paatoksella ja syvällä rintaäänellä homojen liitoista, maahanmuuttajien tuista tai ruotsin kielen asemasta, mutta niillä asioilla ei ole mitään merkitystä tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta, jos meiltä tätä menoa yksinkertaisesi loppuu rahat.
Vastuulliset äänestäjät valitsevat vastuullisia poliitikkoja. Vastuullisuutta ei ole se, jos valehtelee kansalle. Se, että talouskasvu hoitaa kestävyysvajeen on valhetta. Se, että selviämme ilman julkisten menojen leikkausta on valhetta. Se, että tulonsiirrot luovat lisää hyvinvointia ilman enemmän työntekoa on valhetta. Se, jos ei puhu näistä asioista, on vastuuttomuutta. Äänestäkää hyvät ihmiset vastuullisia puolueita ja ehdokkaita. Muistakaa, että sitä saa mitä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti