Sain ensimmäisen kosketuksen markkinoinnin ihmeelliseen maailmaan 80-luvulla. Markkinointi tuppasi olemaan silloin kansainväliseen korkeampaan viisauteen perustuvaa hyvin ulkokultaista tekemistä, jossa maalaisjärjellä ei ollut paljoa sijaa. Tärkeää ei ollut miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttivät. Puhuttiin imagosta ja sitä kiillotettiin rukkaset punaisina. Lupauksia ja lupauksia, kantamatta sen enempää huolta lunastuksesta.
Seuraavalla vuosikymmenellä ruvettiin puhumaan brändistä. Monien alan ihmisten mielissä brändi oli kuitenkin pelkästään visuaalinen asia. Muistan esimerkiksi yhden tiukan väittelyn erään silloin suuren mainostoimiston johtajan kanssa. Hän väitti ajalle tyypilliseen tapaan, että brändi on yhtä kuin tuotteen visuaalinen ilmentymä.
Siihen aikaan rakentamalla rakennettiin brändiä – reaktiivisen päämäärätietoisesti useimmiten välittämättä siitä, onko lopputuloksella mitään pohjaa todellisuudessa. 70-luvulle jämähtäneestä vakuutusyhtiöstä, jonka asiakaspalvelussa haukotteli elämäänsä kyllästyneitä keski-ikäisiä pirkkoja ja liisoja, rakennettiin kuvaa virtaviivaisena ja asiakasläheisenä talona.
Olemmeko nyt palaamassa todelliseen maailmaan, jossa valheesta jää kiinni? Jossa markkinointiviestinnän täytyy olla kaiken muun lisäksi myös totta? Digitalisoituminen ja tämä paljon puhuttu sosiaalinen media ovat synnyttäneet lähes reaaliaikaisen palauteympäristön, jossa lupaus ei ole minkään arvoinen ennen kuin se on totta. Yrityksen, tuotteen tai palvelun maine on nousemassa arvoon arvaamattomaan, ja se pitää ansaita. Imagon voi kiillottaa ja brändin rakentaa, mutta maine pitää ansaita.
Halu ei lähde halaamalla, eikä maine parane mainostamalla. Vai miten se olikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti