”Tämä oli nimenomaan joukkue. En ole koskaan pelannut tällaisessa joukkueessa! Ei tässä välttämättä parhaat pelaajat olleet, mutta hengeltään tämä porukka oli täyttä rautaa” oli Anssi Salmelan kommentti ottelun jälkeen. ”Tämä oli Mikko Koivun joukkue” sanoi puolestaan Jukka Jalonen, kun häntä onniteltiin menestymisestä.
Tähän tiivistyy kaksi tärkeää asiaa, joista kaikessa johtamisessa olisi paljon opittavaa: menestyminen on joukkuepeliä ja suomalaista joukkuetta pitää johtaa edestä. Ihan niin kuin muuan Koskela teki aikanaan toisenlaisessa ottelussa toista naapuriamme vastaan.
Hyvä esimerkki joukkuepelin toimimattomuudesta oli jälkimmäinen venäjä –ottelu: supertähdet pelasivat miten halusivat ja valmentaja mökötti aitiossa poissaolevan näköisenä yrittämättäkään johtaa pelaamista. Ja turpiin tuli. Se on ainoa, mitä voi saavuttaa, jos yrittää hyökätä yksin kuutta muuta vastaan.
Sen sijaan hyvä esimerkki joukkuepelin toimivuudesta oli Suomen joukkue. Finaalissa jokainen ketju teki vähintään yhden maalin. Numerot eivät todellakaan olisi olleet 1-6, jos meillä olisi ollut vain yksi toisiaan kyräilevistä NHL-huipuista rakennettu ”ratkaisijaketju”, jonka niskaan olisi ladattu kaikki maalitoiveet.
Jalonen käyttää vaativaa pelitapaa ja korostaa pelaamisen rohkeutta. Hänellä on ollut pitkä tie rakentaa edellisen sukupolven ”mikä on kun Teemu ei tee maalia” –joukkueesta uusi maailmanmestari ja voittajajoukkue. Tinkimätön linjan pitäminen, joukkueena pelaamisen korostaminen ja rohkeat linjan mukaiset pelaajavalinnat loppujen lopuksi palkitsivat kovan yrittämisen.
Tämä oli hyvää oppia koko Suomelle ja jatkoa tuoreille vaalituloksille: uusiin ja nuoriin pelaajiin pitää uskoa. Heille pitää luoda mahdollisuus ja se onnistuu vain antamalla peliaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti