Meillä oli sotien jälkeen ahkera kansa sekä ajan ja olosuhteiden luoma hyvinvointikone, jota sokean päämäärätietoisesti polkemalla lopputuloksena ei voinut olla mitään muuta kuin menestyminen ja hyvinvointi. Nyt on telakat myyty korealaisille, metsäteollisuus ei investoi enää lanttiakaan Suomen kamaralle ja aikamme legenda Nokia ei pelkästään yski, vaan sillä on pikemminkin keuhkotauti. Hyvinvointikoneen polkijat siirtyvät vanhetessaan istuskelemaan tarakalle ja jäljellejäävistä polkijoista yhä useampi miettii, että ”ei perhana, tämä suomalainen munamankeli käy liian raskaaksi, taidan hankkia kiinalaisen skootterin”.
Kaikki muu ympärillä on muuttunut paitsi se, että me emme huomaa sitä. Todellisuuden sokeus on pysynyt samana vuodesta toiseen. Me olemme jo pitkään eläneet velaksi ja tilanne sen kun pahenee. Suomen valtiolla on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kunnilla tilanne on vielä pahempi. Suomen talouden velkaantuminen ja markkinoiden epävarmuuden kasvu tulevat nostamaan korkotasoa, joka heijastuu totta kai myös yksityisiin talouksiin. Yhä suurempi osa veroista menee velan korkojen maksuun eikä enää hyvinvoinnin rakentamiseen.
Yksityistaloudet (eli sinä) ovat myös velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin. Valtiovarainministeriön tuore ennuste kertoo, että kotitaloudet aikovat tänä vuonna kuluttaa enemmän kuin ansaitsevat ja että samalla säästäminen hiipuu. Saman suunnan odotetaan jatkuvan myös seuraavina vuosina. Jokainen laskutaitoinen ymmärtää miten käy, jos syö enemmän kuin tienaa: on pakko ottaa lisää velkaa. Ministeriön ennusteen mukaan parin vuoden päästä kotitalouksien velka nousee 120 prosenttiin käytettävissä olevista tuloista.
Se on samaa luokkaa kuin kriisimaa Kreikan valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen. Me kyllä huomaamme rikan veli Kreikan tai Portugalin silmissä, mutta hyvinvoinnin huumepöllyssä emme näe malkaa omassa silmässämme.
60-luvulla oltiin poliittisia ja yhteiskunnallisia hippejä, nyt ollaan talouden hippejä. Lahkeet liehuen ja kukka hiuksissa telmitään totisten taloushaasteiden rintamalla uskoen, että auringon paiste ja luojan hyvä tahto korjaavat asiat. Sitten kun vastaan tulevat korkojen noston sarjatuli ja tulojen putoamisen tykistökeskitys, niin mennään ihan tuusan nuuskaksi ja lopputuloksena on taas muutama kymmenen tuhatta henkisistä syistä ennenaikaiselle sairaseläkkeelle jäänyttä muuten tervettä ja työkykyistä ihmistä. Niin kuin kävi 20 vuotta sitten.
Me olemme kokonaisena kansakuntana laittaneet yltiöoptimismin ruusunpunaiset aurinkolasit päähämme. Liiallinen optimismi on usein ennen kaikkea vastuun pakoilua. Vastuu siirretään jollekin epämääräiselle kolmannelle osapuolelle mutisten, että kyllä asioilla on taipumus järjestyä, jos uskoo tulevaisuuteen ja ajattelee positiivisesti. Se on pieni helpotus omaan hetkelliseen tilanteeseen, mutta suuri virhereaktio pitkän aikavälin menestymisen näkövinkkelistä. Hyvät asiat eivät yleensä tapahdu toivomalla vaan tekemällä. Kansanomaisemmin sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi.
Me olemme käyneet joukolla yltiö-optimismi aseenamme muutostarpeen kimppuun. Sen sijaan, että keskittyisimme vääristymien korjaamiseen, me käytämme kaiken aikamme ja energiamme tosiasioiden peittelemiseen ja vastuun pakoiluun. Palkkaamme ulkopuolisia konsultteja rakentamaan erilaisia positiivisia ongelmien unohtamisohjelmia ja hengenkohotuskursseja, jotta voisimme sulkea silmät todellisuudelta. Kuskaamme työpaikoillaan ahdistuneet ihmiset busseilla metsän keskelle saneerattuun entiseen navettaan (jota nykyään kutsutaan hyvinvointikeskukseksi) piirileikkimään ja pussijuoksemaan väittäen, että se parantaa jollakin tavalla työssä jaksamista. Me teemme kaikkemme, että voisimme tehdä kaikkea muuta kuin sitä, mikä pitäisi tehdä. Eli muuttua. Mikään ei ole niin vaikeaa, raskasta ja pelottavaa kuin muutos. Muutos sattuu, aina ja joka asiassa.
Muuttumisen vaikeuden, raskauden ja pelon edessä optimismista on tullut jonkinlainen ajan muoti-ilmiö: ”must on hienoo olla niinku optimisti”. On hyväksyttävämpää olla jonkun asian suhteen epärealistinen optimisti, kun taas realismi tai skeptisyys on jotenkin rahvaanomaista tai maalaista. Realismista on tullut synonyymi pessimismille, joka tänä päivänä usein leimataan yhteistyökyvyttömyydeksi.
Kun päättäviin asemiin haetaan ainoastaan äärimmäisen yhteistyökykyisiä ihmisiä, niin lopputuloksena on se, että kansaamme johtaa armeija toivottomia optimisteja, jotka katsovat maailmaa pää takapuolta myöden pensaassa. Ja päätökset ovat sen mukaisia. Niin kuin tässä Portugali asiassakin on vaarana käydä. Tämä on 100% laimentamatonta pöljyyttä.
Albert Einstein aikanaan määritteli hulluuden jotenkin niin, että tehdään samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta odotetaan eri lopputulosta. Jotakin on pakko ruveta tekemään toisella tavalla. Me kansakuntana selviämme ainoastaan, jos ja kun opimme ottamaan vastuun tulevaisuudestamme. Omastamme, perheidemme, lähimmäistemme ja niidenkin, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Ei ole olemassa mitään tai ketään, jotka ottavat vastuun meidän puolestamme, vaan vastuu on otettava itse. Euroopan unioniin ei voi perustaa EEVE:ä (eurooppalaisten elämän vakauttamiselin), joka ottaa vastuun hyvinvoinnistamme. Tärkeintä on rakentaa hyvä elämä ja se ei tule kuluttamalla vaan yrittämällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti