Vuoden vaihteessa reissussa Aasiassa sattui onnettomuus, jonka seurauksena jouduin hoitoon paikalliseen sairaalaan. Kaiken tuskan ja hankaluuden keskellä kahdeksan tunnin sairaalan menomatkan aikana muistan ajatelleeni, että minkälaiseenkohan läävään sitä lopulta päätyy. Maailman terveydenhoidon ykkösvaltion omaa poikaa mietitytti, millaisen poppamiehen hoteisiin sitä oikein joutuu.
Sairaala oli kuitenkin kaikin tavoin länsimaiset kriteerit täyttävä moderni laitos. Kiasman kauniin silhuetin ja muiden ylimaallisten kulttuurihankkeiden investointivarjoon jäänyt Töölön sairaala vaikuttaa itse asiassa vienankarjalaiselta parantolalta siihen verrattuna.
Henkilökuntaa (koulutettuja hoitajia) oli noin neljä kertaa enemmän kuin Suomessa. Ystävällisyys ja aito välittämisen tunne kompensoi huonon järjestelmällisyyden ja tehottomuuden, ja kun neljä hoitajaa käy kukin vuoron perään lupaamassa tehdä saman asian, niin joku niistä todennäköisesti tekeekin sen. Kuitenkin kun ei ollut oikein yhteistä kieltä ja ainoa viihde oli televisiosta tulevat erilaiset riisiviljelystä ja buddhalaisuudesta kertovat tv-ohjelmat, niin tuli monta kertaa mieleen, että voi kun pääsisi Suomeen.
Sinä autuaana Suomeen paluun päivänä sitten, kun olin maannut 12 tuntia Töölön sairaalan vetoisassa aulassa ihmisten keskellä pulloon pissaillen, ajattelin että voi kun pääsisi takaisin sinne mistä tulikin. Matkustusta oli takana parikymmentä tuntia, siirtolääkitysmömmöissä melkein syömättä ja juomatta. Lopulta sitten puolen vuorokauden jälkeen, kun suomeksi sanottuna poltin päreeni, niin sain ensimmäisen kerran syötävää ja minut vietiin kolme kerrosta ylemmäksi hieman rauhallisemmalle käytävälle makaamaan, huoneissa ei edelleenkään ollut tilaa.
Toisella käytävällä olikin sitten jo viihtyisämpää, kun siellä makasi seurana laumoittain talviliukkailla kaatuneita mummoja. Jokainen siinä katetrit ja sorsat levällään, iltapalat tilapäisten pöytien päältä lattialle lennellen, kun vierailulle kulkevat omaiset pyyhälsivät ohi kapeilla käytävillä edestakaisin. Hoitajat olivat super-kireitä ja stressaantuneita: liian vähän henkilökuntaa, jatkuvia 12 tunnin työvuoroja, ala-arvoisissa työolosuhteissa 50-luvulla rakennetuissa liian ahtaissa tiloissa. Tunnelma oli kuin DDR:ssä. Ja mikä pahinta, iso osa asioista unohtui tai viivästyi, kun henkilökunnalla oli yksinkertaisesti aivan liikaa töitä.
Vammani jouduttiin operoimaan uudelleen ja parin päivän kuluttua sainkin ihan oman huoneen, josta sitten ruvettiin saman tien hätistelemään pois, koska on niin kova tilanpuute. Eri lääkärit ja asiantuntijat kertoivat pitkät listat mitä kaikkea tarvitsisin (kuten pyörätuoli, jalkatuki jne.), jos vain olisi antaa sellaiset, mutta kun ei ole varaa hankkia niitä tarpeeksi, niin ei voi antaa… voi hyvää päivää. Osan sai taas jämäkästi tiukkaamalla ja osa piti vain ostaa itse. Sellaisen pissapullon (sorsan), jota pyynnöstä huolimatta en saanut, laitoin vain sivuilleni vilkuillen kassiini. Kyllä minä toki pärjäsin, mutta monta kertaa tuli mieleen, miten avuttomat vanhukset saavat edes jonkinlaista asianmukaista kohtelua ja asiansa hoidettua.
Siitä eteenpäin ns. julkisen sairaanhoidon kautta on ollut kolmen kuukauden aikana kokonaista kaksi lääkärikäyntiä, joissa molemmissa erikoistuvalla nuorella kandilla on ollut reilut viisi minuuttia aikaa perehtyä minun asiaani. Siinä ajassa ehtii juuri lukemaan läpi aikaisemmat raportit, toteamaan röntgenkuvista että ”ahaa, tässä on ilmeisesti kysymys jalasta” ja lupaamaan lähettää kaikki tarvittavat paperit perässä postissa. Taitava ennustaja pystyisi parempaan tai ainakin tapaaminen olisi empaattisempi. Kun valittelin, että vammat eivät parane toivotulla tavalla ja kenelläkään ei tunnu olevan aikaa perehtyä asiaan, vastaus oli taas kiire ja sain kehotuksen, että kannattaisi ehkä mennä yksityiseen hoitoon.
Sitten meninkin ja toki asiat siellä hoituivatkin paremmin. Lääkärini kertoi (lähes ylpeyttä äänessään), että hänellä on potilaita, jotka ovat ottaneet vippiä voidakseen tulla yksityiseen hoitoon. Ja tarjoaahan jo muutama yksityinen lääkäriasema itsekin rahoitusratkaisuja. Onhan se hienoa hyvinvointivaltion palvelua, kun terveyttäkin voi ostaa jo osamaksulla.
Kotiin päästyäni sain tehdä tuttavuutta myös Kelan kanssa, meistä ei ainakaan vielä tullut parhaita kavereita. Laitoin muutaman viikon kuluttua kotiin päästyäni vireille kuntoutushakemuksen, olin jo siinä vaiheessa toimittanut Kelalle vähintään kilon erilaisia todistuksia ja asiakirjoja lääkärinlausuntoineen. Sieltä tuli muutaman viikon kuluttua nootti, että toimittamani A-lääkärinlausunto ei kelpaa, vaan minun pitää toimittaa B-lääkärinlausunto. Sen hankkimiseen meni taas viikon verran aikaa: sain samanlaisen todistuksen kuin olin jo aikaisemminkin toimittanut sinne, mutta siinä kulmassa luki B. Ja joka ikinen tieto löytyi itse asiassa vielä tarkemmin selitettynä toista eri tarkoitusta varten toimittamastani E-lausunnosta. Jokainen todistus maksoi erikseen.
Kun sitten kului pari viikkoa, niin soitin ja kysyin mikä on kuntoutushakemuksen tilanne. Asia oli mennyt käsittelyyn viikkoa aikaisemmin ja käsittelyaika on 4-6 viikkoa. Tällä hetkellä käsittelyyn menosta on kulunut jo yli kuukausi ja asia on edelleen prosessin alla. Haasteena on vaan se, että itse jalan kuntoutuksen tarve alkaa olla jo ohi ja riski pysyvän liikehaitan jäämisestä puutteellisen kuntoutuksen vuoksi on kasvanut merkittävästi. Tällä hetkellä päätös on ollut pari viikkoa kiinni asiantuntijalääkärin lausunnosta. Lääkärillä on kiire, kun ahneuksissaan on HYKS:ssa virkalääkärinä, pitää yksityispraktiikkaa kahdella eri lääkäriasemalla sekä toimii vielä Kelan asiantuntijalääkärinä.
Talven aikana olen toimittanut Kelalle kahdeksan kertaa erilaisia hakemuksia tai selvityksiä ja saanut sieltä vastaavasti 14 erilaista tiedonantoa. Ei se ihme ole, jos siellä on kädet täynnä töitä. Olisi pitänyt joulukuussa ymmärtää laittaa varmuuden vuoksi kuntoutushakemus kuukautta ennen onnettomuutta, niin silloin olisi voinut saada itse hoidon ajallaan.
Minä tunnen terveydenhuollon kokonaisuuden aika huonosti, nämä ovat vain omia kokemuksiani; sairaalassa tapaamieni vanhusten kokemukset olivat paljon karumpia. Ei ole lainkaan sellainen fiilis, että onpa lottovoitto syntyä Suomeen. Terveydenhuoltoa eniten kehuvat ja sen tulevaisuudesta päättävät ne, jotka itse kuuluvat yksityisissä lääkärikeskuksissa tarjottavan työterveyshuollon piiriin. Terveyskeskuksissa tuntikausia lastensa kanssa jonottavat varattomat perheenäidit ja sairaaloiden käytävillä makaavat mummot ovat eri mieltä.
Tilanne on niin kuin monessa muussakin asiassa Suomessa: asioiden osaaminen on maailman parasta, mutta ns. asiakaspalvelu on hoidettu huonosti. Asioista päättävät keskittyvät tekemään asioita oikein sen sijaan, että tehtäisiin oikeita asioita. Niin kuin meille opetetaan alakoulusta saakka. Sairaalassa ollessani eräs hoitaja avautui kyyneleet silmissä: ”ei tätä kestä millään, on vain ajan kysymys, milloin tämä räjähtää silmille niin, että oikeasti ja varmasti herätään”. Sitä kauhulla odotellessa.
Näinhan tämä menee. Toissa viikolla jouduin lähtemään akuutisti sairaalan päivystykseen. Otin vastaanottoa varten vuoronumeron, minua ennen oli vain yksi ihminen, silti odotan 30 minuuttia. Minua palvellut vastaanottovirkailija sanoi, että pääsisin nopeasti lääkärinvastaanotolle, koska minua ennen olisi vain 3 potilasta. Vastaanottovirkailija sanoi myös että on normaalia hiljaisempi päivä. Loppupeleissä odotin melkein 4 tuntia, ennen kuin lääkäri kutsui minut sisään. Tutki minua 5 minuuttia ja passitti kotiin. Vaivani ei ollut vatsaflunssaa kummempi ja lähinnätarvitsin töihin todistuksen että olin oikeasti sairas. 4 tuntia kun odotin, juoksin vessassa ja taas odotin, vannoin etten ikinä mene kunnalliseen jos ei ole ihan pakko. Tiedän myös, että pääsin helpolla. Kuitenkin kun suhteutan sen mitä minulle sanottiin siihen kauon jouduin odottaan, en halua tietää mikä on "normaali" odotusaika, jos minä pääsin "nopeasti" lääkärin tutkittavaksi.
VastaaPoistaValitettavasti tänä päivänä ei näytä saavan palvelua edes yksityisellä sektorilla, vaikka maksaakin itsensä kipeäksi juuri siitä - palvelusta.
VastaaPoistaItse sairastuin yllättäen kovaan kuumeeseen, joka ei millään antanut periksi. Makasin kuumeessa 5 viikkoa, jonka aikana kävin 4:llä eri yksityisellä lääkärillä ja lisäksi puhuin puhelimessa 3 eri yksityisen lääkärin kanssa. Tämä show siksi, että kukin lääkäri ohjasi eteenpäin "mysteerikuumeeni" kanssa, eikä kukaan näistä ollut ottamassa vastuuta määrämistään lääkkeistä enää vastaanoton jälkeen, koska heidän piti kiirehtiä toisiin lääkärikeskuksiin tai julkiselle vastaanotolle.
Esimerkiksi viimeisimmät lääkkeet, joita minulle määrättiin keuhkolääkärin toimesta, aiheuttivat niin kovat sivuvaikutukset, että soitin hädissäni Mehiläiseen. Sieltä vastattiin, että lääkkeet määrännyt lääkäri olisi paikalla "jälleen" 4 päivän päästä ja että siihen asti pitää pärjätä omillaan. Vaadin kuitenkin saada puhua edes jonkun lääkärin kanssa ja sainkin käsiini päivystäjän, jonka mielestä keuhkolääkäri oli täysi törppö ja lääkkeet täysin vääriä. Ohje kuului "lopeta heti lääkkeet ja tule sitten 4 päivän päästä uudelleen".
En nyt kuitenkaan halunnut taas venyttää sairaslomaani 4 päivää, joten vaadin saada puhua toisen KEUHKOlääkärin kanssa. (Joka välissä minua uhattiin laskulla puhelinajasta ja joka välissa sanoin, että aivan sama, minulla on vakuutus.) Näin sitten keuhkolääkäri soitti ja tarkisti annostuksen sekä ohjeisti muutoinkin lääkkeiden otossa (mitä vastaanottava lääkäri tai apteekki ei ollut tehnyt). Pärjäsin siis sen 4 päivää näillä ohjeilla ja pääsin jälleen eteenpäin. Tämän jälkeen piti vielä käydä sisätautilääkärillä ja sairastaa pari viikkoa, mutta loppujen lopuksi kuume laski.
Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt, mikä minua vaivasi. Testejä tehtiin kymmeniä, mutta mitään (onneksi) vakavampaa ei niistä löytynyt. Opin kuitenkin sen, että yksityiselläkään ei saa palvelua, jos sitä ei osaa vaatia. Lääkärit eivät sitoudu potilaan paranemiseen kuin vastaanottoaikojen puitteissa. Kannattaa siis ensin kartoittaa itselleen sellainen lääkäri, joka on edes suurimman osan viikosta tavoitettavissa.
P.S. Laskua puheluista ei ole näkynyt. Tosin fyysisistä vastaanotoista olenkin sitten pulittanut n. 1400e, joita saan odotella vakuutuksesta takaisin vähintään sen 40 päivää, joka on "normi"käsittelyaika...