Vanha sellunkeittäjä oli perinteikästä sukua, hän oli tervanpolttajien, verkonvärjääjien ja hetekantekijöiden jälkeläinen jo neljännessä polvessa. Hän oli paras siinä mitä teki. Sen tiesivät kaikki ja siihen ostajat luottivat.
Monta kertaa sellukattilaa hämmentäessään hän ajatteli, että voi kunpa voisi siirtää kaiken tämän osaamisen hartauden perilliselleen. Hän oli toki kovin epäluuloinen pojan suunnitelmista, jostakin elektroniikasta mokoma oli kiinnostunut. Mutta väliäkö sillä, sama se pätee sielläkin: oikeita aineita, oikeassa suhteessa, sopivan kokoinen kattila ja kova hämmentäminen. Sillä reseptillä maailma oli polvillaan. Naapurimaakunnan Leonidkin osti sellupuurot viideksi vuodeksi kerrallaan.
Koulussa poika, ahkera mutta isänsä varjoon jäänyt ja epävarma, menestyi hyvin ynnä- ja vähennyslaskussa. Vaikka hän olikin yksikseen viihtyvä jörrikkä, hän oli sentään sen verran kiinnostunut elämästä, että iltaisin vajan takana preparoi sammakoita. Samoihin aikoihin hän kovasti ihmetteli, kun maailmalla kuulemma oli joitakin radikaaleja ja liberaaleja - hyi! Niin tai näin, niin jo 10-vuotiaana hän rakensi ensimmäisen oman radionsa. Isä oli niin ylpeä ja ajatteli, että onneksi hänen poikansa ei sentään ole radikaali.
Teknisessä korkeakoulussa pojan ynnälaskun ja radionrakentajan taidot sitten palkittiin. Jo sota-aikana radistina kannuksensa ansainnut vanha professorikin ajatteli, että noin lahjakasta poikaa ei ole pitkään aikaan nähty – ei mikään äänekäs turhan haihattelija, vaan suoraviivainen 100%:n suorittaja. Ja olihan poika lahjakas. Mutta täysin ihmissuhdetaidoton mörökölli.
Opiskelun jälkeen pojalla kävi tuuri. Maaseudun autioitumisen myötä, lypsykoneita valmistaneen rikkaan yrityksen nuori vesa, oli saanut päähänsä ruveta valmistamaan radiopuhelimia (Korkeajännityksen innoittamana), vaikka ei olisi erottanut radiopuhelinta lypsykoneesta. Vaikka hän ei ollut lainkaan lahjakas, isä oli suhteillaan kouluttanut hänet ja niinpä hän tapasi sellukeittäjän pojan ison kaupungin pienessä (vanhoina hyvinä aikoina) akateemisessa opiskelijapiirissä. Vaikka hän ei paljoa ymmärtänyt, hän ymmärsi sen verran, että tuossa oli ratkaisu hänen unelmaansa.
Sellunkeittäjän poika tarttuikin työhön isänsä hartaudella: hän keitti ja analysoi, analysoi ja keitti. Pakko sen sopan on lopulta onnistua, kun keittää yötä päivää. Lopulta ahkera hämmentäminen palkittiin ja loputtoman kokeilemisen kautta hän keksi radiopuhelimen, jonka toiminta oli siihen aikaan vertaansa vailla: painettiin kun puhuttiin, kun ei puhuttu ei painettu. Koko maailma hämmästeli tätä neroutta.
Tällaista ei olisi voinut edes kuvitella, sellun keittäjän poikaa vietiin kuin pässiä narussa ympäri maakuntaa. Siinä ei voinut kun ihmetellä ja yrittää laittaa siistit vaatteet päälle niin kuin äiti oli opettanut. Häntä pidettiin nerona, vaikka hän ei itse edes ymmärtänyt miksi. Mutta se tuntui niin hyvältä, että hän siitä lähtien ajatteli olevansa nero ja päätti jakaa nerouden kaikille ympärillään.
Lypsykonetehtailijan poika (vaikka olikin patalaiska) toki välillä halusi vielä lisää ja enemmän. Mutta sellukeittäjän poika ajatteli, että mitä ihmettä sitten muka pitäisi tehdä, kun on keksinyt täydellisen radiopuhelimen, joka täyttää kaikkien käyttäjien kaikki tarpeet kaikkialla ja aina? No, sen verran sellunkeittäjän poika antoi periksi, että tyttöystävän kaverin serkun opettajan neuvosta hän hieman lyhensi antennia ja isän perintöä kunnioittaen teki sellun väriset kuoret. Ja taas maailma oli polvillaan.
Sitten maailmalta kuului kummia, joku entinen partaradikaali oli myös kiinnostunut radiopuhelimista. No se vasta nauratti poikia, että partaradikaali ja radiopuhelimista!? Eihän se tiedä mitään radiopuhelimista.
Ei sitä voinut kun hämmästellä, kun käyttäjät yhtäkkiä tykkäsivätkin partaradikaalin uudesta radiopuhelimesta: painaa ja puhuu, kun ei puhu ei paina… mutta, siihen voi puhua myös painamatta! Se idea oli tullut käyttäjiltä, mutta sitä poika ei ymmärtänyt. Mitä käyttäjät muka tietävät radiopuhelimista? Sen lisäksi partaradikaali oli vielä kulkenut ympäri kyliä kehumassa puhelintaan. Mokoma luuseri, kyllähän ihmiset ymmärtävät, jos puhelin on hyvä!
Sellun keittäjän pojan ja koko kylän ihmetykseksi kävi niin, että partaradikaalin radiopuhelinta ruvettiinkin haluamaan enemmän. Silloin poika isänsä opit muistaen ajatteli, että nyt pitää hämmentää soppaa suuremmalla kauhalla ja enemmän. Niinpä hän päätti, että tuotanto täytyy kaksinkertaistaa. Samaan aikaan partaradikaalin puhelimeen tuli uusi ominaisuus: voi myös kuunnella painaen. Ja taas käyttäjien toivomuksesta.
Partaradikaalin uudistuksesta tykättiin ja entisellä lypsykonefirmalla meni vieläkin huonommin. Silloin sellunkeittäjän poika päätteli matemaattisella älyllään, että kun kerran minun johtamani tuotekehitys toimii näin hyvin, niin alamäki täytyy johtua jostakin muusta. Kriisiaika kun vaatii kriisikeinot, niin silloin alkoivat haukut ja potkut. Firman uskolliset työntekijät olivat hämillään, mutta ottivat potkut vastaan nurkumatta luottaen edelleen oman kylän sellunkeittäjän poikaan.
Mutta parempaa ei ollut luvassa. Partaradikaali mokoma oli provosoinut kaikki oman kylänsä merkkitorven töräyttäjät luopumaan töräyttelystä ja laittamaan töräytyksen uuteen partaradikaalin radiopuhelimeen. Itse asiassa torventöräyttäjät olivat jo aikaisemmin tarjonneet yhteistyötä sellukeittäjän pojalle, mutta tämä oli vaan nauranut asialle.
Töräytys oli lopullinen niitti, kaikki maakunnan ihmiset halusivat ainoastaan partaradikaalin radiopuhelimia. Silloin poika tapasi naapurimaakunnan töräytystorvifirman johtajan, joka kertoi hänelle, että mennään kimppaan. Meillä on töräytys, teillä on elektroninen torvi. Ymmärtämättä lainkaan, että torvi on töräytystä paljon arvokkaampi asia, selluntekijän poika teki kaupat. Ja vielä huonot sellaiset.
Tarina ei kerro, miten tässä lopulta kävi, mutta ennusmerkit olivat huonot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti