Nyt on tekojen aika

Tänä aamuna Katainen ilmaisi YLE:n aamulähetyksessä syvän huolensa Euroopan ja sitä kautta Suomen tilanteesta, hänen mukaansa koko Eurooppa on erittäin vaarallisessa tilanteessa. Katainen totesi: ”Olennaisinta on, että kaikissa euromaissa hallitukset tekevät määrätietoisia, vahvoja toimenpiteitä, joilla ne osoittavat selvästi, että kyseinen maa on kykenevä ottamaan velkaantumiskehityksen haltuun”. Touche, ja vielä pääministerin syvällä rintaäänellä.

Suomi on vielä talouden kunnossaan Euroopan maiden kärkikastia, mutta on kyseenalainen kunnia olla huonoista paras. Suomella on nimellishinnoilla laskettuna enemmän velkaa kuin koskaan ennen ja velkaannumme koko ajan kovaa vauhtia lisää. Kuntien velkamäärä on kolminkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksityistaloudet ovat velkaisempia kuin koskaan aikaisemmin ja tuoreen VM:n ennusteen mukaan velkaantuminen jatkuu yhä nopeammin samalla kun säästäminen hiipuu.

Kataisen kommentti oli siis enemmän kuin paikallaan, emme me ole missään erityisen hyvässä asemassa, vaan meitä uhkaa Euroopan kriisimaiden kohtalo. Mitä määrätietoisia ja vahvoja toimenpiteitä hallitus on sitten tehnyt tai tulee tekemään? Siis mitä? Kotitalousvähennyksen 1000 euron laskemisen kaltaiset toimenpiteet ovat kaukana vahvoista, tosiasiassa tähän mennessä on tehty vain kosmeettisia muutoksia.

Ja onhan oikeita ja tarpeeksi järeitä päätöksiä hankalaa lähteä tekemään, kun päättäjät eivät tunnusta tosiasioita: ymmärtääkseni hallitusneuvotteluiden yksi vaikeimmista asioista oli yksimielisyys kestävyysvajeen määrästä, SDP ei uskonut valtiovarainministeriön laskelmia. Ajatelkaapa, miten paljon meille maksaa mokoman ministeriön ylläpito ja missä roolissa se on Suomen pärjäämisessä. Sitten toiseksi suurin hallituspuolue väittää kirkkain silmin, että ”ei me kyllä uskota, Jutta tuossa ruokiksella laskeskeli ja päätyi paljon pienempiin lukuihin”. Tätä voisi kutsua jo 100%:ksi pöljyydeksi, ja se on Suomen kannalta erittäin vaarallista pöljyyttä.

Jos 10 miljardin kestävyysvajeen meinaa hoitaa kuntoon, niin ensimmäiseksi pitää leikata menoja. Se onkin se vaikein asia, johtuen aivan päälaellaan olevista asenteista. Meillä pohditaan, kuinka paljon ikääntyvässä Suomessa on kerättävä veroja julkisen sektorin ylläpitämiseksi, kun pitäisi pohtia, kuinka suuren julkisen sektorin yksityinen sektori kykenee kustantamaan talouskasvun ja työllisyyden vaarantumatta.

Vaikka menojen tasapaino syntyisikin, meidän pitää löytää lisää tuloja, eli lisää työtä, josta joku on valmis maksamaan. Työtä ei kehittyneissä maissa ole eikä tule ilman monipuolista teollista rakennetta, toisiamme palvelemalla ei tätä ongelmaa ratkaista (kotimaan palveluihin keskittyvän yrittäjäsektorin keskimääräinen kuukausitulo on noin 1.000 euroa kuussa). Pitää pystyä synnyttämään uutta osaamisintensiivistä ja globaalia yritystoimintaa. Ja nimenomaan uutta, tällä kertaa vanhassa ei ole vara parempi. Nokia on selkeästi siirtämässä painopistettään pois Suomesta, telakkateollisuuden yritykset ovat ulkomaalaisomistuksessa ja perinteinen metsäteollisuus investoi pääosin rajojemme ulkopuolelle. Vuoden alussa ensi kertaa Suomen historiassa suomalaiset yritykset työllistivät enemmän ihmisiä ulkomailla kuin Suomessa ja sama kehitys vaan nopeutuu.

Globaalin maailman globaalissa taloudessa elävän Suomen hallituksen tärkein tehtävä on pitää huoli kilpailukyvystämme investointien ja työpaikkojen sijaintikohteena. Piste. Jos rahat loppuu, loppuu kaikki muukin. Sen jälkeen ei enää keskustelupalstoilla pohdita vihapuheita, vaan puhutaan vilusta ja nälästä. Pitää huoli kilpailukyvystämme saada tänne uusia elinvoimaisia yrittäjiä ja uutta ammattitaitoista työvoimaa. Yhtä tavalla kilpailukyvystämme pitää menestyvät yritykset suomalaisina ja parhaat työntekijämme kotimaassa antamassa panostaan Suomen menestykselle.

Tosiasia kuitenkin on, että sijoittajat eivät koe maassamme toimivia kasvuyrityksiä riittävän houkutteleviksi sijoituskohteiksi. Vaikka meillä on vahva teollinen pohja, josta kumpuaa jatkuvasti uusia innovaatioita, ne eivät kuitenkaan jalostu uusiksi työpaikoiksi, koska niihin ei ohjaudu riittävästi riskipääomaa. Me olemme myös kaupallisuudessa ja riskinottokyvyssä kehitysmaa, kaupan teon perimämme on liian syvällä neuvosliitonkaupan viisivuotissuunnitelmatalouden nostalgiassa, kun ajatukset pitäisi olla avoimessa globaalissa kilpailussa. Ja nyt kun sijoittamisen verotus vielä kiristyy, tilanne huononee entisestään. Ei hyvältä näytä.

Sitten on vielä yksilön vastuu työn teossa. Hyvinvointivaltio valtio on mennyt jo niin pitkälle, että töitä ei ole enää kannustavaa tehdä. Ei positiivisesti (oma optimaalinen hyöty)), eikä negatiivisesti (pakko) kannustavaa. Meillä puhutaan jo kokonaisten sukupolvin syrjäytymisestä työelämästä ja etsitään ratkaisuja tähän vakavaan ongelmaan. Syy on yksinkertainen: ei tarvitse tehdä töitä, kun ruoan, asunnon, kännykän ja vielä viikkobissetkin saa yhteiskunnan piikkiin. Monilla, eniten syrjäytyneillä ja vähäosaisilla, jotka ovat tahtomaattaan joutuneet sivuraiteelle, se ei myöskään ole enää kannattavaa, kiitos ay-liikkeen ja demareitten keskiluokan hyvinvointia optimoivan politiikan.

Edellisen ison laman aikaan 20 vuotta sitten asetelma oli sama: kokoomus teki vastuullista talouspolitiikkaa Iiro Viinasen johdolla, kun taas vasemmisto teki kaikkensa vastustaakseen sitä. Kaikki tietää, miten paljon kunniaa ja tunnustusta Suomi on saanut siitä, miten hienosti se hoiti asiansa siihen aikaan. Suomen korkea arvostus ja hyvä maine Euroopan neuvottelupöydissä perustuu pitkälti näihin vaikutuksiin. Vaikka Iiron näköisnuket moneen kertaan hirtettiin Senaatintorin mielenosoituksissa, niin linja piti ja Suomi pelastui. Toivottavasti linja pitää nytkin ja siirrymme sanoista tekoihin.